On vaikeaa olla lapsi kiireisiä aikuisia väärällään olevassa maailmassa

Todellisuudessa ei ole olemassakaan sellaista taruolentoa kuin vaikea lapsi. Vaan vaikeaa on olla lapsi maailmassa, joka on täynnä väsyneitä, kiireisiä, kärsimättömiä ja hätäileviä aikuisia. On olemassa niin vanhempia, opettajia kuin holhoojiakin, jotka usein unohtavat yhden tärkeimmistä sitoumuksista joka sisältyy lasten kasvatukseen: pienokaisille tulee tarjota seikkailuja.

Tämä ongelma on niin todellinen, että nykyisin huolestumme jo siitä kun lapsi on yksinkertaisesti rauhaton, äänekäs, onnellinen, tunteikas, värikäs – lapsenomainen lapsi. Jotkut vanhemmat ja ammattilaiset eivät halua lasten olevan lapsia, vaan toivovat näiden muistuttavan ennemmin kukkavaaseja.

Onhan normaalia, että lapset juoksentelevat ja viilettävät ympäriinsä, huutavat, kokeilevat, testaavat rajojaan ja muuttavat ympäristönsä seikkailupuistoksi. On täysin normaalia, että lapset ovat ainakin hyvin varhaisessa iässä juuri sellaisia kuin ovat, eivätkä sellaisia kuin aikuiset haluaisivat heidän olevan.

Ja tämän puhtaasti lapsena olemisen mahdollistamiseksi tulee ymmärtää kaksi perustavanlaatuista asiaa:

• Liikehdintä ei ole sairautta. Me pyrimme itsehillintään, jota ei edistä niin luonto kuin yhteiskuntakaan.
• Teemme lapsille palveluksen, kun sallimme heidän tylsistyä ja vältämme ylikuormitusta.

Miksi lääkitsemme lapsiamme?

Vaikkakin tästä on tullut jopa trendikästä terveyden ja kasvatuksen saralla, on tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriön (ADHD) olemassaolo melko kyseenalainen asia, ainakin tavalla jolla se yleisesti käsitetään. Sitä käytetään tällä hetkellä selittämään kaikenkattavana terminä mitä monimuotoisempia tapauksia, vaihdellen aina neurologisista ongelmista käytöshäiriöihin, resurssien puutteeseen ja kyvyttömyyteen hallita itseään omassa ympäristössään.

Tilastotiedot ovatkin suorastaan musertavia. Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders IV-TR (DSM-IV-TR) tarjoaa dataa, jonka mukaan ADHD voidaan todeta kolmesta seitsemään lapsella sadasta. Huolestuttavinta tässä on se, että annetun taudinkuvan alla piilevä biologinen otaksuma ei ole mitään muuta kuin tätä, ja sitä koetetaan tukea yrityksen ja erehdyksen kautta. Perusteluna käytetään toteamuksia, kuten “tämä vaikuttaa tapahtuvan siksi, että…”

Samaan aikaan me ylilääkitsemme lapsiamme, koska nämä osoittavat huolestuttavaa käyttäytymistä, koska he eivät keskitä huomiotaan, tai koska he eivät vaikuta ajattelevan ennen tehtävänsä suorittamista. Tämä on arkaluonteinen aihe, joten on välttämätöntä olla erityisen varovainen ja vastuuntuntoinen kysymällä neuvoa hyviltä lapsipsykiatreilta ja -psykologeilta.

Tässä vaiheessa meidän tulisi huomauttaa, että ADHD-diagnoosin määrittelemiseksi objektiivisesti ei kuitenkaan ole olemassa kliinistä tai psykologista testiä. Nämä tutkimukset tosiaan tehdään perustuen vaikutelmiin sekä suoriutumiseen erilaisissa testeissä. Diagnoosi perustuu aikaan jonka testien tekeminen vie, sekä testien aiheuttamiin subjektiivisiin vaikutelmiin. Melko huolestuttavaa, eikö olekin?

Älkäämme unohtako, että lapsia hoidetaan amfetamiinein, psykoosilääkkein ja anksiolyytein, joilla voi olla tuhoisia vaikutuksia heidän neurologiseen kehitykseensä. Me emme tiedä, mitkä näiden lääkkeiden seuraukset tulevat olemaan, saati mitä seuraa niiden ylenpalttisesta käytöstä. Nämä lääkkeet ainoastaan vähentävät oireita, mutta eivät poista “sairautta” millään tapaa.

Tämä vaikuttaa raakalaismaiselta, joten miksi moinen toiminta jatkuu? Yksi syy on luultavasti taloudellinen, sikäli että lääketeollisuus tienaa miljardeja dollareita vuosittain, kiitos lasten lääkkeellisen hoidon. Lisäksi vallalla on näkemys, jonka mukaan tämä ratkaisu “on parempi kuin ei mitään”. Niin kutsuttujen “onnellisuuspillereiden” suoma itsepetos on yleinen tekijä monien sairauksien piirissä.

Olemmeko me aikuiset sairaita?

Asettaessamme sivuun leimat ja diagnoosit, jotka ovat kyseenalaisia vähintään mittasuhteiltaan siinä mielessä kuinka usein niitä jaetaan, meidän tulisi lyödä jarrut pohjaan ja sisäistää se että me aikuiset olemme sairaita. Tärkein oire tästä on koulutuspolitiikan ja koulujen kehno hoito.

Yhä useammat erikoisasiantuntijat ovat tietoisia tästä totuudesta ja koettavat estää vanhempia ja ammattilaisia, jotka kokevat tarpeelliseksi syyttää ADHD:tä ongelmista jotka liittyvät yleensä enemmän ympäristöön tai sellaisten mahdollisuuksien puuttumiseen, joilla lapsi voisi päästää omat kykynsä valloilleen.

Kuten espanjalaisen Oviedon yliopiston kliinisen psykologian asiantuntija ja psykopatologian ja interventiotekniikoiden professori Marino Pérez Álvarez toteaa, ei ADHD ole sen enempää kuin nimike lasten ongelmallisille käytösmalleille, ja jolla ei ole luotettavaa tieteellistä tai neurologista perustaa. Riippumatta siitä, että asia yleensä esitetään toisin. Kyseessä on valitettava leima, joka sisällyttää harmillisia, vaan silti normaaleja, ongelmia.

“Sitä ei ole olemassa. ADHD on diagnoosi jolla ei ole mitään kliinistä painoarvoa, eikä lääkitys hoida [lapsiamme], vaan huumaa [heidät]”, sanoo Marino. Ajatus siitä että neurokemiallinen epätasapaino aiheuttaa lukuisia ongelmia on levinnyt laajalle, mutta ei ole lainkaan varmaa, onko kyseessä syy vaiko seuraus. Toisin sanoen neurokemiallinen epätasapaino voi yhtä hyvin olla seurausta yksilön suhteesta omaan ympäristöönsä.

Tarkoituksenmukaisempi kysymys olisikin: onko ADHD tiedettä vai ideologiaa? On tärkeää olla kriittinen ja tarkastella maailmaa, joka ylentää aivokeskeisyyttä ja hakee fyysisiä syitä kaikelle pysähtymättä pohtimaan mikä todellisuudessa on syy ja mikä seuraus. Ehkä meidän tulisi tarkastella miten me rakennamme yhteiskuntaa ja mitä tieteellistä todistusaineistoa on olemassa.

Tästä lähtien meidän tulisi kysyä itseltämme, mitkä ovat kunkin todennäköisesti diagnoosin saavan lapsen ja aikuisen tarpeet ja vahvuudet. Yksilöllisen lähestymistavan kautta saavutetaan parempi terveys ja hyvinvointi, niin lasten kuin koko yhteiskunnan. Joten aivan ensimmäiseksi meidän tulisi harjoittaa tervettä itsekritiikkiä.