Miten lievittää syyllisyyden tunnetta

Me elämme ympäristössä, joka pyrkii painostamaan tiettyjä käyttäytymissääntöjä. Meille kerrotaan, että on olemassa palkintoja ja rangaistuksia käyttäytymisemme perusteella. Ja kun teemme virheen tai kun teemme jotain mikä on ”hyväksytyn käytöksen” vastaista, alamme tuntemaan syyllisyyttä. Tämä pätee myös silloin, kun päätämme lopettaa jonkun ”odotetun” asian tekemisen. Silloin kaikki ongelmamme alkavat: syyllisyys. 

Voimme löytää tämän kaltaisia sääntöjä mistä tahansa, kaikkialta. Perheestämme, työpaikaltamme, koulusta, jokapäiväisestä elämästämme. Joka kerta päätöksemme menevät eräänlaisten käytäntösääntöjen läpi, erottaaksemme oikean ja väärän toisistaan. Se on kuin mukanamme oleva moraalinen kompassi, jota tarvitsemme sosiaalisiksi olennoiksi tullessamme.

”En ole syyllinen siihen tosiasiaan, että synnit ja hyveet, sekä kauneus ja rumuus ruokkivat elämää.”

-Benito Pérez Galdós-

Toisinaan asiat vaikuttavat menevät jopa pidemmälle. Jossain uskonnoissa, kuten esimerkiksi katolilaisuudessa, uskovaiset syntyvät velan kanssa, jota kutsutaan ”perisynniksi.” Tämä synti voidaan pyyhkiä pois vain kasteen sakramentin kautta. Tämä uskonto julistaa meidät syyllisiksi ennen kuin olemme edes syntyneet. Lisäksi, emme edes tiedä syytä tähän tuomioon.

Olisi ihanteellista, jos emme antaisi itsemme olla tämän pelon lamauttamia. On hyvä tunnistaa virheemme, pohtia niitä, ja oppia niistä. Mutta ei ole hyvä kantaa tätä syyllisyyden tunnetta koko elämäämme. Tällä tavoin kenellekään ei olisi mahdollista kasvaa ihmisenä tai saavuttaa tavoitteitaan. Syyllisyyden tunteessa on jotain vaarallista, ja se on niin vahva, että se päätyy hallitsemaan elämäämme.

Älä tuomitse itseäsi niin ankarasti, äläkä salli muiden olla sinun teloittajiasi

Kiinnitämme aina huomiota sosiaaliseen hyväksyntään. Usein emme kykene ottamaan yhtäkään askelta eteenpäin ilman, että ajattelemme mitä muut meistä ajattelevat. Olemassaolomme, sen sijaan että se olisi kuin aarre, muuttuu kylmäksi ja toivottomaksi paikaksi. Eristämme itsemme, eikä meillä ole rohkeutta antaa minkäänlaista mielipidettä. Lopulta teemme kaikkemme muuttuaksemme näkymättömiksi.

Tilanne muuttuu monimutkaiseksi silloin kun tuotamme pettymyksen jollekulle, tai kun tuotamme pettymyksen itsellemme. Siitä huolimatta kuka on oikeassa, olemme ensisijaisesti velvollisia omaksumaan syyllisyyden tunteen. Tämä saa meidät tuomitsemaan itsemme julmalla ja armottomalla tavalla. Täten luottamus meitä itseämme kohtaan sekä itsetuntomme saavat melko kovan iskun.

Voi myös käydä niin, että muut ottavat tilanteen itseensä ja he alkavat kertomaan muille, että käyttäytymisemme ei ole hyväksyttävää. He asettavat päällemme epäoikeudenmukaisen, mielivaltaisen ja suhteettoman rangaistuksen. Epäilemättä, me tunnemme olomme loukatuksi. Sen sijaan pidä mielessä, että me ansaitsemme sen kunnioituksen, jota osoitamme muille. Tämä on yksi rinnakkaiselon peruspilareista.

Kenelläkään ei ole oikeutta kieltää sinulta toista mahdollisuutta. Virheidesi hyväksyminen on jalo teko, joka rikastuttaa sinua henkisesti. Olemme kaikki samanarvoisella jalustalla. Sinun on opittava hyväksymään itsesi, jotta et anna syyllisyyden muuttua esteeksi elämässäsi. Sinun on myös tiedettävä miten antaa anteeksi ja ymmärrettävä, että vertaisillasi ei ole valtaa sinusta.

Anna syyllisyyden pysyä menneisyydessä, ja jatka kävelemistä eteenpäin nykyhetkeen

Monet ihmiset eivät ymmärrä lausetta ”hän joka unohtaa menneisyytensä, on tuomittu toistamaan sen.” Tämä lausahdus kuuluu espanjalaiselle runoilijalle, Jorge Agustin Nicolas Ruízille. Monet ihmiset löytävät tästä lauseesta syyn jumittua menneisyyteen. Kyllä, on tarpeen muistaa menneisyytemme, voidaksemme välttää tekemästä samoja virheitä. Tästä huolimatta, kukaan ei voi kasvaa vetämällä mukanaan painoa asioista elämässään, jotka olisivat voineet olla toisin, mutta niin ei koskaan tapahtunut.

Ehkäpä yleisimmistä virheistä joita teemme on jumittautua menneisyyteen. Käyttäydymme samalla tavalla kuin vanki, joka on tuomittu elinkautiseen. Emme pääse tämän pidemmälle, ja mikään, tai kukaan, ei voi saada meitä irti tuosta fyysisestä ja henkisestä halvauksesta. Kauempana tällä tiellä syyllisyys hallitsee kaikkia tekojamme, kunnes muutumme ihmisiksi, joille on luonteenomaista turhautuneisuus. 

Me olemme jatkuvaa rakennusta tilassa ja ajassa. Elämämme on todella lyhyt verrattuna etäisyyksiin avaruudessa. Täällä mittaamme ajan kulun sekunteina, minuutteina ja tunteina. Sitten, päivinä ja öinä. Ja sitten päädymme viikkojen, kuukausien, ja vuosien kierteeseen. Maapallo ei ole mitään muuta kuin vaaleansininen piste ajan äärettömyydessä, kuten Carl Sagan on tämän muotoillut.

Jos tarkastelemme menneisyyttä rakentavalla tavalla, syyllisyyden tunne tulee katoamaan. Tulemme onnistumaan, ja pääsemme irti tuosta umpikujasta. Se on ainut tapa kehittyä. Jos taas sallimme menneisyytemme asettaa meidät nurkkaan ja painostamaan itseään nykyhetkemme päälle, emme kykene kehittymään. Olemme omien kohtaloidemme arkkitehtejä, sillä tulevaisuus on käsissämme.