Miksi japanilaiset lapset ovat tottelevaisia eivätkä saa raivokohtauksia

Japanilaisten ihmisten luonnetta ihaillaan monesti ympäri maailmaa. Olemme nähneet heidän kohtaavan suuria tragedioita stoalaisuutta osoittaen. He eivät menetä hallintaansa ja he säilyttävät yhteisen ymmärryksensä kaikissa tilanteissa. He erottuvat myös suurella arvostuksella, jota he näyttävät muita kohtaan sekä heidän mahtavalla työetiikallaan.

Japanilaiset aikuiset eivät ole ainoita tällaisia, vaan myös lapset ovat hyvin erilaisia siitä, mitä olemme tottuneet näkemään länsimaissa. He ovat kuuluisia lempeästä ja ystävällisestä käytöksestä jo hyvin nuoresta iästä lähtien. Japanilaiset lapset eivät saa raivokohtauksia tai menetä hallintaansa.

“Yritys hallita epäonnistuneesti omia reaktioitamme on käsikirjoitus, joka johtaa pelon orjuuteen.”

-Giorgio Nardone-

Kuinka japanilaiset ovat onnistuneet muodostamaan yhteiskunnan, jossa itsehillinnän, arvostuksen ja pidättyväisyyden arvot hallitsevat? Ovatko he niin ankaria että he ovat saavuttaneet kurinalaisen yhteiskunnan? Tai ehkä heidän lastenkasvatusstrategiansa sisältävät tehokkaita malleja? Tutkitaan tätä aihetta hieman tarkemmin.

Japanilaiset antavat suuren arvon perheelle

Monien sukupolvien keskuudessa olevat perhesuhteet tekevät japanilaisista erityisiä. Vanhan ja nuoren välinen side on empaattisempi ja rakastavampi kuin missään muualla maailmassa. Heille iäkkäämmät ihmiset ovat täynnä viisautta ja ansaitsevat suurinta mahdollista huomaavaisuutta.

Iäkkäämmät taas puolestaan näkevät lapset ja nuoret koulutuksessa olevina aikuisina. Siitä syystä he ovat suvaitsevia ja rakastavia heitä kohtaan. He omaksuvat oppaan roolin lasten elämässä, ei tuomitsevaa tai kuulustelevaa. Siitä syystä nuorten ja vanhojen väliset siteet tapaavat pysyä harmonisina.

Japanilaiset arvostavat suuresti heidän laajaa perhettään. Mutta samaan aikaan, rajoitukset on tiukasti määrätty. Heille on esimerkiksi käsittämätöntä antaa isovanhempien ottaa vastuu lapsesta vain koska vanhemmilla ei ole aikaa. Siteet eivät perustu palveluksien vaihtoon vaan enemminkin maailmankuvaan, jossa jokaisella on oma paikkansa.

Lastenkasvatus perustuu herkkyyteen

Suurin osa japanilaisista perheistä ymmärtää että lastenkasvatuksen pitäisi olla rakastavaa. Huutamista paheksutaan, kuten myös voimakasta syyttelyä. Vanhemmat odottavat lastensa oppivan samaistumaan maailmaan arvostaen muiden herkkyyttä.

Yleisesti ottaen kun lapsi tekee jotakin väärää, vanhemmat rankaisevat häntä katseella tai tyytymättömällä eleellä. Sillä tavalla he osoittavat että heidän käytöksensä ei ole sopivaa. On yleistä heille käyttää lauseita kuten “sinä satutit häntä” tai “sinä satutit itsesi” osoittaakseen että heidän käytöksensä ei ole sopivaa, koska se aiheutti vahinkoa eikä vain koska se on niin.

Tätä kaavaa käytetään myös esineisiin. Jos lapsi esimerkiksi rikkoo lelun, on hyvin todennäköistä että vanhemmat sanovat heidän “satuttaneen sitä”. He eivät sano heidän “rikkoneen sen”. Japanilaiset painottavat siihen liittyvää arvoa eikä esineen toimivuutta. Näin lapset oppivat jo hyvin nuorella iällä olemaan herkkiä kaikissa tilanteissa, mikä tekee heistä kunnioittavampia.

Suuri salaisuus: laatuaika

Kaikki edelliset tekijät ovat hyvin tärkeitä. Mutta mikään niistä ei ole yhtä tärkeä kuin se tosiasia, että japanilainen mielenlaatu on laatuajan viettämistä lasten kanssa. He eivät näe lastenkasvatusta jonakin, jota tehdään etäältä vaan ennemminkin päinvastoin. Heille on todella tärkeää luoda vahvat siteet lastensa kanssa.

Äidille on hyvin epätavallista viedä lapsi päivähoitoon ennen kolmen vuoden ikää. On yleisempää nähdä äitien kantavan lapsiaan kaikkialle. Tämä fyysinen kontakti, jota nähdään myös melko paljon perinteisemmissä yhteisöissä, luo jopa syvempiä siteitä. Tämä ihon läheisyys on myös sielun läheisyyttä. Japanilaiselle äidille on erittäin tärkeää puhua lapsilleen.

Sama koskee isiä ja isovanhempia. On yleistä perheille kerääntyä yhteen keskustelemaan. Syöminen perheen kesken ja tarinoiden kertominen ovat joitakin heidän yleisimmistä aktiviteeteistaan. Perhetarinoita kerrotaan uudestaan ja uudestaan, ja se identiteetin ja kuuluvuden tunne siirtyy lapseen suuren suullisen ilmaisun tärkeyden kanssa.

Sen takia on hyvin harvinaista japanilaiselle lapselle saada raivokohtauksia. Heidän ympäristönsä ei luo heille mullistuksia. He eivät tunne rakkauden puutetta. He ymmärtävät että maailmalla on järjestyksensä ja jokaisella on oma paikkansa. Se antaa heille tyyneyttä, herkistää heidät ja auttaa heitä ymmärtämään että tunteiden purskahtelut ovat tarpeettomia.