Mies ja perhonen: kun auttaminen ei auta

Milloin meidän pitäisi välttää tarjoamasta tätä apua?

Tarina miehestä ja perhosesta

Eräänä päivänä mies löytää perhosen kotelon tielle pudonneena. Ajatellen, että se saattaisi olla siellä vaarassa, hän kantaa sen kotiinsa suojellakseen sisällä olevaa pientä elämää, joka on juuri syntymässä. Seuraavana päivänä hän huomaa, että kotelossa on pieni reikä. Katsellessaan hän näkee pienen perhosen kamppailevan vapauttaakseen itsensä. 

Pienen hyönteisen ponnistus on suunnaton. Ja mitä enemmän se yrittää, uudestaan ja uudestaan, se ei pääse kotelosta vapaaksi. Sitten koittaa hetki, jolloin vaikuttaa että pehonen on luovuttamassa. Se lakkaa yrittämästä, aivan kuin se olis antautunut. 

Joten mies, huolissaan pienestä luontokappaleesta, ottaa käteensä sakset ja hellästi rikkoo kotelon molemmilta puolin. Hän haluaa auttaa uutta perhosta vapautumaan. Ja niin se tekee. Perhonen on viimein vapaa. Kuitenkin mies näkee, että sen ruumis on suuri ja turvonnut, ja sen siivet ovat aivan liian pienet, aivan kuin ne olisi taitettu kasaan. 

Mies odottelee hetken, ajatellen että perhosen muodon täytyy olla vain väliaikainen. Hän kuvittelee, että pian se levittää siipensä niiden täyteen kokoon ja lentää pois. Mutta näin ei tapahdu. Tämän sijaan se jatkaa itsensä raahaamista kehässä, ja jonkin ajan kuluttua se kuolee. 

Mies ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, että perhosen kamppailu itsensä vapauttamiseksi kotelosta oli oleellinen askel sen siipien vahvistamisessa. Tuon prosessin aikana nesteet perhosen ruumiista siirtyvät sen siipiin ja ainoastaan tällä tavoin siitä voi tulla perhonen, joka on valmis lentämään. 

Vaivannäön palkinto

Kuten juuri luimme äskeisestä tarinasta, vaikka jokin olisi helppoa, ei se välttämättä ole meille aina hyväksi. Monesti ne vaikeudet joita me käymme läpi vahvistavat meitä ja auttavat meitä, valmistaen meitä suurempiin haasteisiin ja vastuisiin. Kuten perhosenkin tapauksessa, pelastaisi tämä kamppailu meidän elämämme.

Meidän pitäisi oppia näkemään rasitus ja ponnistelu hyvinä asioina, jotka auttavat meitä suoriutumaan vaikeuksista ja onnistumaan, eikä tekijöinä jotka tukkivat tiemme ja estävät meitä etenemästä. Elämän aikana me kaikki koemme erilaisen kirjon “testejä”, jotka meidän niistä selvitessä tekevät meistä parempia ja auttavat meitä edistymään ja parantumaan.

Otetaanpa vauvat esimerkiksi. Jos me emme koskaan salli lapsen kaatua kun hän opettelee kävelemään, jos emme koskaan laske häntä sylistämme, ei tuo vauva koskaan opi tekemään mitään. Kaatuminen ei ole pahasta. Itse asiassa, päinvastoin, se on vertauskuva elämästä. Ja me olemme nähneet, että vauva nousee aina uudestaan ylös kompasteltuaan, kunnes se lopulta oppii kävelemään. Tämä on vauvan palkkio kaikesta näkemästään vaivasta. Meidän täytyy oppia antaa muiden kerätä itsensä omin avuin kompastelunsa jäljiltä.

Kun auttaminen ei auta

Aivan kuten tarinassa miehestä ja perhosesta, toisinaan auttaminen ei auta, vaan ennemminkin toimii päinvastoin. Kun joku käy läpi vaikeaa kokemusta ja esimerkiksi alkaa itkeä, on ihmisillä taipumus palata heidän luokseen ja kysyä mitä on tapahtunut (ehkä vilpittömästi, ehkä vain uteliaisuudesta). Jotkut ihmiset sen sijaan pysyvät siellä missä ovat, eivätkä mene kärsivän ihmisen luo. Kuka tekee paremman valinnan?

Kun meistä tuntuu pahalta, täytyy meidän ottaa hetki aikaa itsellemme tuskamme kanssa. Tämä ei tarkoita ettemmekö tarvitsisi toista ihmistä, vaan ennemminkin että kuka tahansa läsnä onkaan, on hänen tehtävänsä kunnioittaa meidän tilaamme ja sallia meidän kipumme virrata. Sanaakaan sanomatta vain toisen ihmisen vieressä istuminen, olkoon hän sitten ystävä, veli, sisko tai muu perheenjäsen, ja yksinkertaisesti seuran saaminen tuskaansa, sen tietäminen että he ovat läsnä milloin ikinä me tarvitsemmekaan halausta tai kaipaamme kuulevia korvia tai juttuseuraa… Se saattaa olla kaikkein järkevin tapa lähestyä toisen kärsimystä.

Meidän pitäisi ymmärtää, että on olemassa aikoja jolloin meidän ei pitäisi olla yksin, mutta meidän täytyy myös ymmärtää milloin tämä taakka on meidän ikiomamme ja kukaan muu ei voi sitä puolestamme kantaa. Meidän täytyy sisäistää, että meidän haasteidemme yli selviäminen tekee meistä vahvempia, luottavaisempia ja varmempia itsestämme.

Meidän täytyy oppia ymmärtämään, että kaikkia meidän ponnistelujamme seuraa sen suoma palkkio. Tämä mielessä meidän ei pitäisi etsiä kaikkein helpointa polkua, sekä muistaa lisäksi että jos me haluamme jotain, pitää meidän ansaita se. Me olemme ainoat jotka kävelevät meidän yksilökohtaista polkuamme, eikä kenenkään pitäisi ottaa meidän paikkaamme tällä matkalla.