Kertomus Sateenkaarisillasta: kuolleiden lemmikkien taivas

Tarina kertoo, että kun nelijalkaiset ystävämme (tai mitkä tahansa muut lemmikkimme) hyvästelevät meidät päästäen viimeisen henkäyksensä, he ylittävät sen jälkeen Sateenkaarisillan. Tämän sillan toisella puolella on niittyjä ja kukkuloita, jossa he voivat juoksennella, leikkiä ja nauttia vapaudestaan.

Sanotaan, että Sateenkaarisillan toisella puolella on yllin kyllin tilaa, ruokaa, vettä ja auringonpaistetta, jotta he kaikki voivat tuntea olonsa hyväksi. Lisäksi tarina kertoo, että kaikki eläimet, jotka olivat sairaita, rampoja tai vakavasti vammautuneita, saavat siellä terveytensä takaisin ja pursuavat iloa.

Tämän kauniin tarinan mukaan ystävämme ovat onnellisia ja tyytyväisiä, paitsi siltä osin että he kaipaavat jotakuta erityistä, jonka he jättivät Sateenkaarisillan toiselle puolelle. Tästä syystä, kun he leikkivät ja pelaavat, yksi niistä saattaa yhtäkkiä pysähtyä ja kiinnittää katseensa kaukaisuuteen.

Sielujemme jälleennäkeminen tarinan mukaan

Sen keho värisee, ja suurella innolla se irtautuu muusta ryhmästä ja alkaa juosta vihreän ruohikon yli hyvin nopeasti. Lemmikit näkevät meidät sillan keskikohdassa ja juoksevat tervehtimään meitä. Tarinan mukaan ihmiset ja eläimet, läheiset sielunystävykset, näkevät näin toisensa jälleen, eivätkä koskaan enää joudu eroon toisistaan.

Se ei voi lakata nuolemasta kasvojasi, ja kätesi eivät voi lakata silittämästä tuota nelijalkaista enkeliäsi, rakasta lemmikkiäsi. Tarinan mukaan teidät on näin liitetty yhteen ainiaaksi molemminpuolisen rakkauden ja jalon katseen kautta.

Tämä kertomus täyttää sydämemme toivolla menetettyämme rakkaat lemmikkimme. Se auttaa ymmärtämään vertauskuvallisesti, että kun eläin jättää tämän maailman, se pysyy sydämissämme, vaikka emme voikaan nauttia sen fyysisestä lämmöstä.

Vaikka he jättävät tämän maailman, he pysyvät kumppaneina, uskollisina ja rakastavina sydämissämme.

Onneksi tämä tarina ei unohda niitä eläimiä, jotka eivät voineet eläessään nauttia ihmisen rakkaudesta. Koskettava kertomus jatkuu seuraavalla tavalla…

“Yhtäkkiä päivä valkeni Sateenkaarisillalla täysin eri tavalla kuin normaalina aurinkoisena päivänä. Se oli kylmä, harmaa päivä, synkin mitä kuvitella saattaa. Uudet tulokkaat eivät tienneet mitä ajatella, sillä he eivät koskaan olleet nähneet tällaista päivää Sateenkaarisillan ylitettyään. Mutta ne eläimet, jotka olivat odottaneet jo kauan rakkaidensa saapumista, tiesivät varsin hyvin mitä oli meneillään. He kokoontuivat Sillalle johtavalle tielle katsomaan.

He odottivat hetken, kunnes hyvin suuri eläin saapui pää painuksissa ja häntäänsä raahaten. Eläimet, jotka olivat olleet siellä jo kauan, tiesivät välittömästi mikä koiran tarina oli, sillä he olivat nähneet tämän tapahtuvan monta kertaa ennenkin. Eläin tuli lähemmäs ja lähemmäs, hyvin hitaasti. Oli selvää, että se kärsi psyykkisesti erittäin paljon, vaikka mitään fyysisiä merkkejä kivusta ei ollut.

Toisin kuin muut Sillalla odottavat eläimet, tämä eläin ei ollut saanut nuoruuttaan, täyttä terveyttään ja iloaan takaisin. Kävellessään kohti Siltaa se katseli kun muut eläimet tuijottivat sitä. Kun se lähestyi Siltaa, enkeli ilmestyi sille ja surullisesti ilmoitti, ettei se voisi ylittää Siltaa. Vain ne eläimet, joiden mukana oli niille rakkaita ihmisiä, voisivat ylittää Sateenkaarisillan.

Kun sillä ei ollut muuta paikkaa minne mennä, tämä suuri eläin kääntyi ympäri ja näki niityllä joukon samankaltaisia eläimiä kuin se itse, jotkut vanhempia, jotkut hyvin heikkoja. Ne eivät leikkineet, ne vain makasivat ruohikolla katsellen Sillalle johtavalle tielle. Se liittyi sitten muiden seuraan, katsellen tielle, ja siellä se seisoi, odottaen.

Yksi uusista tulokkaista ei ymmärtänyt näkemäänsä ja pyysi toista selittämään. “Näetkö tuon eläinparan ja muut sen seurassa olevat? Ne ovat eläimiä, joilla ei koskaan ollut omistajaa. Ainakin tuo eläinparka oli päässyt eläinten turvapaikkaan; se saapui sinne juuri tuollaisena kuin sen nyt näet, vanhana, harmaaturkkisena ja näkö aavistuksen sumeana. Mutta se ei koskaan päässyt pois turvapaikasta ja kuoli saatuaan kokea huolenpitoa ainoastaan vahdiltaan, joka oli sen seurassa kun se odotti maailman jättämistä. Koska sillä ei ollut rakastavaa perhettä, sillä ei ole ketään joka ylittäisi Sillan sen kanssa.

Ensimmäinen eläin mietti hetken ja kysyi: Entä mitä nyt tapahtuu? Ennen kuin se sai vastauksen, pilvipeite alkoi repeillä ja hyvin voimakas tuuli puhalsi pilvet pois näkyvistä. Eläimet näkivät yksinäisen ihmisen lähestyvän Siltaa, ja kokonainen vanhojen eläinten ryhmä kylpi yhtäkkiä kultaisessa valossa, ja ne kaikki olivat yhtäkkiä taas nuoria, terveitä eläimiä, täynnä elämää. “Katso, niin ymmärrät”, toinen eläin sanoi.

Toinen ryhmä odottavia eläimiä lähestyi tietä, ja ne kaikki laskivat päänsä ihmisen lähestyessä. Kulkiessaan niiden ohi tuo ihminen kosketti jokaista päätä, joillekin antoi silityksen ja toisten korvia pörrötti hellästi. Ne eläimet, jotka saivat näin nuoruutensa takaisin, laitettiin riviin ihmisen taakse, ja ne seurasivat tätä kohti Siltaa. Sitten ne ylittivät sillan yhdessä.

“Kuka tuo oli?” kysyi ensimmäinen eläin. Toinen vastasi: “Tuo ihminen oli suuri eläinten ystävä ja teki töitä niiden puolustamiseksi. Eläimet, joiden näit laskevan päätään kunnioituksen merkiksi, olivat niitä jotka löysivät uudet kodit tuollaisten ihmisten ponnistelujen ansiosta. Nuo kaikki eläimet tietysti ylittävät Sillan kun niiden aika tulee, kunhan niiden uudet perheet saapuvat tänne.

Mutta ne vanhemmat eläimet, joiden näit saavan nuoruutensa takaisin, olivat niitä joille ei koskaan löydetty kotia… ja koska niillä ei ollut perhettä, ne eivät voineet ylittää Siltaa. Kun tänne saapuu ihminen, joka on tehnyt töitä maan päällä auttaakseen hylättyjä lemmikkejä, hänelle sallitaan viimeinen pelastuksen ja rakkauden teko. Hänen annetaan viedä mukanaan kaikki nuo eläinparat, joille ei löydetty perhettä maan päällä, jotta nekin voisivat ylittää Sateenkaarisillan.”