Hyökkääjään samaistuminen

Ilmaisun “hyökkääjään samaistuminen” keksi Sandor Ferenczi, ja sen poimi käyttöön Anna Freud – he ovat kaksi psykoanalyytikkoa, joilla on hieman erilaiset näkökulmat. Kyseessä on paradoksaalinen käytös, joka on selitettävissä ainoastaan puolustusmekanismina, johon liittyy se, että hyökkäyksen tai vahingon uhri käyttäytyy kuin hyökkääjä.

Jopa kauhun ja eristyksen tilanteissa voi uhrin asenne hyökkääjää kohtaan muuttua patologiseksi ja sen seurauksena saattaa kehittyä ihailun, kiitollisuuden sekä samaistumisen tuntemuksia.

Tyypillinen esimerkki hyökkääjään samaistumisesta on joidenkin juutalaisten käytös natsien keskitysleireillä. Jotkut vangeista käyttäytyivät samoin kuin heidän vartijansa ja pahoinpitelivät toisia vankeja. Tämä käytös ei ollut ainoastaan tapa “mielistellä” heidän hyökkääjiään.

Kun ihailet tai rakastat ihmisiä, jotka satuttavat sinua

Klassinen esimerkki hyökkääjään samaistumisesta on Tukholma-syndrooma. Tätä termiä käytetään, kun kidnappauksen uhrit luovat tunnetasoisen siteen omaan vangitsijaansa.

Tätä syndroomaa voisi kutsua myös hirvittäväksi tai traumaattiseksi siteeksi. Sitä käytetään kuvailemaan uhreja, joilla on myönteisiä tunteita ja käytösmalleja pahoinpitelijöitään kohtaan, ja kielteisiä asenteita sellaisia asioita kohtaan, jotka ovat heidän pahoinpitelijänsä mielenlaatua ja aikeita vastaan.

Kun joku on hyökkääjän armoilla, hän kokee kauhua ja ahdistusta, mikä johtaa lapsenomaiseen taantumiseen. Tämä taantuminen koetaan erään tyyppisenä kiitollisuutena hyökkääjää kohtaan, jonka hän alkaa nähdä sellaisena henkilönä, joka huolehtii hänen perustarpeistaan. Tällä tavoin ihminen palaa takaisin olemaan kuin lapsi.

Väärinkäyttäjä ruokkii heitä, päästää heidät vessaan jne. Vasteena tähän “anteliaisuuteen,” uhri ei tunne mitään muuta kuin kiitollisuutta hyökkääjäänsä kohtaan, koska tämä sallii hänen pysyä elossa. Uhri unohtaa, että hänen hyökkääjänsä on todellisuudessa hänen kärsimyksensä lähde.

Tavallinen hyökkääjän toimintatapa on pelotella uhria silloin kun tämä tuntee olevansa puolustuskyvyttömässä tilassa. Tämä tarkoittaa, että hyökkääjä pahoinpitelee uhria silloin kun tämä on haavoittuvainen. Tässä vaiheessa uhri on kauhuissaan ja itsensä puolustaminen vahinkoa vastaan on vaikeaa. Tätä käytösmallia ilmenee, koska uhri uskoo että jos hän alistuu, on hänellä paremmat mahdollisuudet selvitä.

Tunnetasoinen kiintymys

Pelottelun, kaltoinkohtelun ja pahoinpitelyn uhrien tunnetasoinen kiintymys väärinkäyttäjäänsä kohtaan on oikeastaan vain selviytymisstrategia. Kun ymmärretään uhrin ja kaltoinkohtelijan suhdetta, on myös helpompi ymmärtää miksi uhri tukee, puolustaa, tai jopa rakastaa omaa pahoinpitelijäänsä.

Totuus on, että tämän tyyppinen tilanne ei aiheudu ainoastaan kidnappauksen yhteydessä. Tämän puolustusmekanismin voi nähdä useissa yleisissäkin tilanteissa, kuten väkivaltaisissa ihmissuhteissa.

Monet näiden suhteiden uhreista kieltäytyvät nostamasta syytteitä ja jotkut jopa maksavat poikaystäviensä tai aviomiestensä takuut, vaikka joutuivat näiden pahoinpitelemiksi fyysisesti. He jopa tappelevat poliisien kanssa, kun nämä koettavat pelastaa heidät väkivaltaiselta aggressiolta.

Jotkut olosuhteet edistävät hyökkääjään samaistumista, kuten esimerkiksi perheväkivalta tai häirintä työpaikalla. Tämä mekanismi aktivoituu myös satunnaisissa väkivallan teoissa, kuten pahoinpitely tai raiskaus. Joka tapauksessa elämästä voi tulla täysin kestämätöntä, jos tästä ei päästä yli.

Kaikki väkivallan teosta lähtöisin olevat traumat jättävät syvän jäljen sydämeen. Tästä syystä hyökkääjään samaistuminen aktivoituu, jopa silloin kun uhri ja hyökkääjä eivät valmiiksi jaa olemassa olevaa läheistä suhdetta.

Tällöin uhri pelkää kaltoinkohtelijaa niin paljon, että päätyy matkimaan häntä kompensoidakseen pelkoa, jota yhteenoton mahdollisuus hänessä aiheuttaa. Yksi esimerkki tästä on, kun aseen kanssa tehdyn väkivallan uhri ostaa itselleen aseen puolustaakseen itseään. Hänen asenteensa luvallistaa sen kaltaisen väkivallan käytön, jonka uhriksi hän itse joutui.

Uhrista hyökkääjäksi

Väkivallan ja kaltoinkohtelun uhreilla on riski muuttua itse pahoinpitelijöiksi. Tätä tapahtuu, koska uhri ponnistelee ymmärtääkseen mitä tapahtui, mutta ei pysty. Aivan kuin hänen persoonallisuutensa joutuisi laimennetuksi kaikesta hämmennyksestä, joka puolestaan luo tyhjän tilan. Tämä on tyhjä tila, joka täyttyy asteittain hänen hyökkääjänsä ominaispiirteillä, ja muuttuu lopulta hyökkääjään samaistumiseksi.

On tärkeää selventää, että tämä koko prosessi kehittyy alitajuisesti. Se on kuin näyttelijä, joka uppoutuu omaan roolihahmoonsa niin syvästi, että muuttuu itse kyseiseksi hahmoksi. Uhri uskoo, että jos hän myöntää ja omaksuu hyökkääjänsä ominaisia erityispiirteitä, hän pystyy neutralisoimaan ne. Uhreista tulee pakkomielteisiä tämän tavoitteen suhteen, joten he koettavat uudestaan ja uudestaan, ja tämän dynamiikan kierteissä he muistuttavat lopulta omaa hyökkääjäänsä.

Tämä aloittaa ketjureaktion, joka johtaa rajuun ja säälimättömään väkivallan kierteeseen. Esimies on väkivaltainen työntekijäänsä kohtaan, työntekijä on väkivaltainen vaimoaan kohtaan, vaimo on väkivaltainen lapsia kohtaan, lapset ovat väkivaltaisia koiraa kohtaan, ja lopulta koira puree esimiestä.

Tai sitten yksi väestönosa on väkivaltainen toista kohtaan, joka sitten tämän seurauksena kokee, että heillä on oikeus palauttaa tämä väkivalta hyökkääjilleen. He ajattelevat yksinkertaisesti vastaavansa siihen, mutta syvällä sisimmissään he matkivat sitä minkä ovat torjuneet.

Valitettavasti suuri osuus niistä ihmisistä jotka kokevat traumaattisia tilanteita, eivätkä pysty pääsemään niistä yli tai eivät hae apua, tulevat mahdollisesti toistamaan kyseisen trauman muissa ihmisissä. Joillekin tämä saattaa vaikuttaa ilmiselvältä seuraamukselta, joillekin se taas saattaa vaikuttaa täysin ristiriitaiselta, mutta tämä on ainoastaan tilanteen todellinen laita.