Etsijä ja todellinen olemassaolo

22.2.2016 en Kirjat 0 Jaetut

Tänään haluaisin jakaa kanssanne Jorge Bucayn kauniin tarinan“The Seeker” (ei suomennettu), jossa hän kutsuu meidät pohdiskelemaan miten elää täyttä elämää.

Kyseinen tarina kertoo henkilöstä, jota voisimme kutsua etsijäksi. Pitäen tämän mielessä, etsijä on joku joka käy läpi etsinnän ja jonka tarkoitus on löytää ”jotain”.  Ei välttämättä tarvitse olla kyse kenestäkään joka “löytää” mitään, itse etsintä on oleellisempaa määritelmän kannalta.

Tässä myöskään ei ole kyse ihmisestä joka tietää tai on tietoinen siitä mitä etsii. Me puhumme yksinkertaisuudessaan niistä ihmisistä, joiden koko elämä on yhtä kaunista etsintää.

Oppiminen elämään sekä tuntemaan elämämme jokainen elinvoimainen hetki on se, mikä muodostaa todellisen olemassaolon.
Jaa

Tarina alkaa tavanomaisena päivänä, jolloin etsijästä tuntui että hänen pitäisi lähteä kulkemaan kohti Kammirin kaupunkia. Hän oli oppinut kuuntelemaan tarkoin näitä tuntemuksia, jotka kumpusivat jostain nimettömästä paikasta hänen sisällään. Joten tuntiessaan kutsun hän jätti kaiken jälkeensä ja lähti.

Vihreä maisema

Käveltyään kaksi päivää pitkin tomuisia polkuja, pystyi hän erottamaan Kammirin jonkin matkan päässä. Kuitenkin juuri ennen kuin hän saavutti kaupungin, kiinnitti mäki hänen oikeallaan hänen huomionsa. Se oli kauniin vehreyden peittämä ja siellä kasvoi monia puita, oli lintuja ja ihania kukkia.

Sitä kiersi yltympäriinsä pieni kiillotettu puusta tehty aita. Pronssinen portti kutsui häntä astumaan sisään. Yhtäkkiä hän tuntui unohtavan kaupungin ja antautui tälle kiusaukselle vain levätä hetki tässä paikassa.

Etsijä ylitti kynnyksen ja alkoi kävellä hitaasti valkoisten kivien ohi, joita oli sattumanvaraisesti siellä täällä puiden välissä. Hän antoi silmiensä vaeltaa kuin todellisen etsijän silmien. Ehkä hän juuri näin tehdessään huomasi kaiverruksen yhdessä kivistä: “Abedul Tare, eli 8 vuotta, 6 kuukautta, 2 viikkoa ja 3 päivää”.

“Suloista on miehen kivuliaassa surussaan,
kun tuo sinnikäs piina kauhistuttaa häntä,
sanoa ivallisesti viheliäiselle maalle:
’Tuo on minun kotimaani’, ja osoittaa taivasta.”

-Hector Gaitan-

Hän häkeltyi hieman kun huomasikin että kivi ei ollut pelkkä tavallinen kivi. Se oli hautakivi. Hänen sydäntänsä särki ajatella että niin nuori lapsi oli haudattu sinne.

Katsoessaan ympärilleen hän huomasi että myös kivessä hänen vierellään oli kaiverrus. Hän nojautui lähemmäs lukeakseen sen ja siinä luki “Llamar Kalib, eli 5 vuotta, 8 kuukautta ja 3 viikkoa”.

Etsijä tunsi olonsa erittäin järkyttyneeksi. Tämä kaunis paikka oli hautausmaa ja jokainen kivi olikin hautakivi. Niissä jokaisessa oli samankaltainen kaiverrus: nimi ja edesmenneen tarkka elinaika.

Mutta mikä täytti hänet kauhulla oli se oivallus, että hänkin joka oli elänyt pisimpään oli hädin tuskin yli 11 vuotta vanha. Järkyttävän surun vallassa hän istui alas ja alkoi nyyhkyttää.

Etsijä luonnossa

Hautausmaan vartija kuljeskeli ohi ja lähestyi miestä. Hän katsoi hetken hiljaa miehen itkua ja kysyi sitten tältä itkikö hän menetetyn sukulaisen vuoksi.

“En sukulaisen,” sanoi etsijä, “Mikä tätä kaupunkia riivaa? Mikä tässä kaupungissa on niin kauhistuttavaa? Miksi tässä paikassa on niin paljon kuolleita lapsia? Mikä on se hirveä kirous näiden ihmisten yllä, että se pakotti heidät rakentamaan hautausmaan täynnään lapsia?”

Vanha mies hymyili ja vastasi:

“Rauhoitu. Ei ole mitään kirousta. Meillä on täällä eräs vanha tapa. Annahan kun kerron sinulle: kun nuorukainen täyttää 15 vuotta, antaa hänen vanhempansa hänelle muistivihon, kuten tämä joka roikkuu minun kaulastani. Se on meidän perinteemme, jonka mukaan siitä hetkestä lähtien joka kerran kun me todella nautimme jostakin, me avaamme tuon muistikirjan ja kirjoitamme siihen vasemmalle mistä me nautimme, ja oikealle kuinka kauan se kesti.

Tapasitko tyttöystäväsi ja rakastuit häneen? Miten kauan se suunnaton intohimo ja nautinto hänen tuntemisestaan ja häneen tutustumiseensa kesti? Ja innostus sinun ensimmäisestä suudelmastasi, kuinka kauan se kesti? Ensimmäisen lapsesi odotusaika ja syntymä? Ja sinun eniten ikinä odottamasi matka? Entä jälleennäkeminen veljesi kanssa joka oli viettänyt pitkän aikaa vierailla mailla? Miten kauan näiden tilanteiden aiheuttama nautinto kesti? Tunteja? Päiviä?

Ja näin me kirjoitamme ja merkitsemme jokaisen hetken meidän muistivihkoihimme. Kun joku sitten kuolee, on meillä tapana avata heidän muistivihkonsa ja ynnätä heidän nautinnonaikansa yhteen jotta voimme kirjoittaa sen heidän haudalleen. Koska se on meille sen ajan mitta jonka he todella elivät.”

UUTISIA VERKOSSA