Easterlin-paradoksi: onnellisuus ei löydy rahasta

Easterlin-paradoksi on sekä psykologinen ja ekonominen käsite. Kummallista kyllä, näillä kahdella tieteellä on paljon yhteistä. Yksi näistä yhteisistä asioista on ajatus, joka yhdistää rahan ja kulutuksen kapasiteetin onnellisuuteen.

Kukaan ei voi kieltää sitä, että raha on tärkeää. Kuulemme kuitenkin jatkuvasti, että raha ja onnellisuus ei kulje käsi kädessä. Samaan aikaan olemme turhautuneita, jos meillä ei ole tarpeeksi rahaa ostaaksemme haluamaamme. Tämä voi olla mitä tahansa, matka, vaatteita, parempi terveydenhuolto tai uusi auto.

“Halu nauttia rikkaan onnesta on tarpeellista.”

-Conde de Rival-

Easterlin-paradoksi vahvistaa ajatusta siitä, rahalla ja onnellisuudella ei ole mitään yhteistä. Kaivaudutaan syvemmälle tähän mielenkiintoiseen ajatukseen.

Easterlin-paradoksi

Richard Easterlinin pohdinnat ovat maailmankuuluja. Ne käsittelevät todellisuutta, joka on tuttu meille monelle: maat, joiden kansalaisilla on korkeimmat tulot, eivät ole onnellisimpia. Eivätkä maat, joiden kansalaisten tulot ovat alhaisimmat, ole kaikkein onnettomimpia.

Tämä todisteiden tukema teoria on ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että mitä suuremmat tulot, sitä enemmän onnellisuutta. Ensimmäinen pinnalle noussut kysymys on, josko ihmisten kyky olla onnellinen rajoittuu vasta sitten, kun he ovat saavuttaneet tietyn tulorajan.

Toinen osa Easterlin-paradoksista on se fakta, että kun vertaamme tuloeroja saman valtion sisällä, tulokset vaihtelevat. Samassa maassa, ihmiset jotka tienaavat vähemmän ovat vähemmän onnellisia, ja päinvastoin. Kuinka selitämme tämän?

Easterlin-paradoksi vahvistaa ajatusta siitä, että rahalla ja onnellisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään.

Tulojen suhteellisuus

Selittääkseen havaintojaan, Easterlin käytti Karl Marxin metaforaa. Marx sanoi kerran, että jos henkilöllä on talo, joka täyttää kaikki hänen tarpeensa, hän voi tuntea olonsa tyytyväiseksi. Mutta jos hänen naapurinsa on miljonääri, jolla on oikea palatsi, hänestä alkaa tuntua, ettei hänen talonsa ole muuta kuin yksinkertainen hökkeli.

Easterlin veti tästä kaksi johtopäätöstä. Ensimmäinen on se, että korkeammat tulot tienaavilla ihmisillä ei ole taipumusta olla onnellisempia. Seuraava on se, että ihmiset pitävät tulojaan ’’korkeina’’ riippuen heidän ympärillään olevien ihmisten tuloista. Tämä selittäisi eron onnellisuuden ja tulojen välisessä suhteessa.

Siksi Easterlin-paradoksi toteaa, että vertailemalla itseämme meitä ympärillä olevia ihmisiin vaikutamme siihen, kuinka näemme oman hyvinvointimme. Toisin sanoen, ympäristömme on merkittävä tekijä siihen, tarjoavatko tulomme onnea vai surua.

Tulot vai tasa-arvo?

Richard Easterlin ei koskaan sanonut suoraan, onko korkeammat vai alhaisemmat tulot suora syy onnellisuuteen tai onnettomaan oloon. Sen, minkä Easterlin-paradoksi toteaa on, että korkeammat tulot eivät välttämättä saa aikaan suurempaa onnellisuuden tunnetta. Onnellisuus riippuu asetelmista. Tämä saa meidät kysymään itseltämme seuraavan kysymyksen: onko totta, että se mikä oikeasti saa aikaan onnellisuutta tai onnetonta oloa, onkin tasa-arvo, eikä tulot?

Onko kuitenkin mahdollista uskoa, perustuen Easterlin-paradoksiin, että suuremmat tuloerot yhteiskunnassa ovat epämukavuuksien lähde? Kun tuloissa on suuria eroavaisuuksia, muiden yläpuolella oleminen saa meidät tuntemaan olomme todella tyytyväisiksi. Mutta kun meistä tuntuu että olemme muiden alapuolella, saatamme tuntea turhautuneisuutta ja surua.

Tällä on tekemistä tarpeiden täyttämisen kanssa. Pohjimmiltaan, minun tuloni sallivat minun elää mukavasti. Mutta jos muut elävät paremmin kuin minä, minusta tuntuu etteivät tuloni ole tarpeeksi.

Näin tapahtuu todennäköisesti rikkaissa maissa. Vaikka enemmistö väestöä pystyisi täyttämään omat tarpeensa, varakkaan eliitin näkyvä vauraus langettaa varjon niiden ylle, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Köyhien maiden ihmiset puolestaan tuntevat olonsa onnellisemmaksi, sillä vertauskohteellakaan (naapureilla yms.) ei ole enempää kuin heillä itsellään.