Disenchantment: Matt Groeningin keskiajan satiiri

Kirjoittanut ja tarkastanut elokuvakriitikko Leah Padalino

Viimeisin päivitys: 22 joulukuuta, 2022

Vuonna 2019 Disenchantment saapui Netflixiin synnyttäen hyvin sekalaisia arvosteluja. Animaatio on peräisin Matt Groeningin, Simpsonien ja Futuraman arvostetun luojan, kynästä. Hänen faninsa odottivat innokkaasti Groeningin uutta tarjontaa, vaikka he eivät tarkalleen tienneetkään mitä odottaa.

Kriitikot tarkastelivat sarjaa suurennuslasin kanssa, ja hieman epävarman alun jälkeen päätyivät lopulta ylistämään tätä jokseenkin hulluun keskiaikaan sijoittuvaa satiiria.

Matt Groening muuttaa suuntaa

Disenchantment ottaa väliaikaisesti etäisyyttä sen edeltäjiin. Simpsonit sijoittuu tuttuun nykyaikaan pyrkien parodioimaan Amerikan nyky-yhteiskuntaa, kun taas Futurama kutsuu pohtimaan tulevaisuutta. Disenchantment puolestaan vie katsojan matkalle menneisyyteen, jossa on selkeät viittaukset keskiaikaan. Siinä on kuitenkin fantasianomaisuutta selkeine mytologisine vaikutteineen ja taikauskoineen.

Dreamland-nimisessä kuningaskunnassa elää prinsessa Tiabeanie, jota ystävät kutsuvat Beaniksi. Kaikki alkaa siitä kun aiemmin naimisiin lupautunut nuori prinsessa päättää karata ja paeta aviovelvollisuuksiaan, koska hän pitää enemmän oluesta ja seikkailuista kuin avioliitosta prinssin kanssa, jota ei rakasta.

Bean lähtee matkalle, jossa hän yrittää löytää itsensä ja paeta perinteitä. Tämän seurauksena hän joutuu lukuisiin katastrofaalisiin ja hulluihin tilanteisiin. Hän ei matkusta yksin: rinnalla kulkee Luci, oma henkilökohtainen demoni, joka yrittää houkutella hänet pimeälle puolelle. Tämän vastapainona on Elfo, pieni tonttu, joka on kyllästynyt kylänsä optimistiseen ja iloiseen elämään. Elfo sukeltaa pää edellä ihmismaailman pimeyteen ja synkkyyteen.

Humoristiseen tyyliin Matt Groening luo ympäristön, johon emme aivan sovi, mutta josta lopulta kuitenkin jää hyvä maku suuhun. Tässä muutamia Disenchantmentin toisen kauden keskeisiä piirteitä.

Uusi formaatti

On myönnettävä, että aluksi ajatus Matt Groeningin uudesta Netflix-sarjasta sai hämmentymään. Simpsonien ja Futuraman julkaisemisesta on jo aikaa, ja animaatioiden yleisöt ja suuntaukset ovat muuttuneet noista ajoista valtavasti. Meillä kaikilla on nostalgisia muistoja Simpsonien ja Futuraman parhaista vuosista, mutta nykyään asiat ovat ihan eri tolalla.

Moni ymmärsi Futuraman väärin, ja lopulta sarja lopetettiin, ja Simpsonit on kaukana kukoistuskaudestaan. Sarjat kuten Family Guy (Seth McFarlane, 1999) kasvoivat hieman Groeningin luomusten varjossa, mutta pakottivat sen lopulta muuttumaan tavalla joka ei sovi hyvin Simpsonien kaltaiseen klassikkoon.

Miksi siis Netlifx? Se merkitsee uutta formaattia sekä enemmän vapautta käsikirjoittajille – mikä voi olla sekä hyvä että huono asia – ja selvää taipumusta sarjallistamiseen. Ja juuri tässä Disenchantmentin ongelmat piilevät.

Disenchantment on kaukana lyhyistä ja itsenäisistä jaksoista – se on lähempänä perinteistä sarjaa. Juoni kehittyy vähitellen ja siinä on cliffhangereita, joiden tarkoituksena on saada katsojat koukkuun. Sarja on myös enemmän riippuvainen halvasta huumorista.

Ongelma on siinä, että Disenchantment ei teeskentelekään olevansa vakava vaan pikemminkin hauska, ja komediassa vähemmän on enemmän. Mitä lyhyempää ja ytimekkäämpää se on, sitä parempi. Katsoja ei kaipaa niinkään sitä, että sarja liimaisi kiinni ruudun ääreen, vaan haluaa pikemminkin nauraa.

Huumori taas muuttuu paikoin absurdiksi, mikä ei ollut ongelma Simpsoneissa ja Futuramassa. Näissä sarjoissa pysyi tasapaino kritiikin ja absurdin välillä. Tässä keskiaikaisessa satiirissa kritiikki, joka ei ole riittävän purevaa, tuntuu jäävän absurdiuden varjoon.

Vertailu

Vertailu on väistämätöntä, mutta se ei kannata, ja kenties jos Disenchantment ei olisi jäänyt edeltäjiensä varjoon, sen ei olisi ollut niin vaikea löytää paikkaansa. Sen puolustukseksi voisi sanoa, että vaikka tämä uusi formaatti saattaakin hämmentää katsojaa, siinä on lopulta hauska juju.

Sarjan edetessä paljastuu monitahoisempi ja viihdyttävämpi panoraama muutamine jaksoineen, jotka täyttävät odotukset. Täytyy muistaa, ettei Simpsonitkaan herättänyt huomiotamme heti ensimmäisestä jaksosta alkaen, vaan katsojat ihastuivat siihen vähitellen.

Disenchantmentin hahmot on hyvin kirjoitettu, ja viittaukset muihin sarjoihin, erityisesti Game of Thronesiin, luovat kokonaisuudessaan tarinan, joka kätkee taakseen paljon luultua enemmän. Et ehkä pidä siitä heti ensimmäisestä jaksosta lähtien, mutta jäät koukkuun luultavasti sarjan keskivaiheilla. Toiseen kauteen saavuttaessa kaava toistuu, ja sarjassa alkaa lopulta olla ideaa.

Disenchantment: uusia teemoja ja enemmän kritiikkiä

Jos jokin kuvaili Disenchantmentin edeltäjiä, se oli parodiaan pohjautuva kritiikki. Nykyajan ja tulevaisuuden karrikoidut todellisuudet leimasivat Matt Groeningin animaatioita ja tekivät niistä klassikoita. Disenchantment ei ainoastaan parodioi mennyttä vaan myös nykyaikaa, sillä sen on mukauduttava nykyajan vaatimuksiin.

Ei ole näin ollen yllättävää, että sen päähenkilö on nainen – prinsessa, joka on pettynyt aikaansa ja joka päättää ottaa oman elämänsä haltuun, joskin katastrofaalisin seurauksin.

Bean ei ole satuprinsessa. Hän ei ole mikään keskiajan esimerkillisten arvojen ruumiillistuma, vaan itse asiassa täysi katastrofi. Kaikki menee hänellä pieleen ja hän luo kaaosta kaikkialle ympärilleen, hänellä on alkoholiongelma eikä hän ole kaunis.

Yhdessä seuralaistensa Elfon ja Lucin kanssa Bean johtaa kolmikkoa, joka toisinaan tuo mieleen Fryn, Benderin ja Leelan Futuramasta. Kolmikko joutuu mitä hulluimpiin tilanteisiin.

Naisiin kohdistuvan epätasa-arvon kritisointi on selvää heti alussa. Bean uhmaa kaikkia sääntöjä ja seuraa vaistojaan, ja toisella kaudella pääsemme todistamaan todellista parodiaa keskiaikaisista yhteiskunnista –  mutta jossain määrin myös nyky-yhteiskunnista.

Ivattu kuningas

Sarjassa ivataan kuningasta hahmona ja hänet esitetään sätkynukkena, jota hänen neuvonantajansa käyttävät hyväkseen. Näiden joukossa on eräänlainen kultti, joka viittaa kirkkoon. Niin kuningas kuin kansakaan ei näytä merkitsevän kovinkaan paljon. Jokainen vahtii omia etujaan palatsissa, kuninkaan nauttiessa runsaista aterioista valtaistuimellaan, täysin tietämättömänä siitä mitä hänen valtakunnassaan on meneillään.

Taikausko ja uskonto sekoittuvat Dreamlandia hallitsevassa kultissa. Näemme joitakin hahmoja, jotka eivät usko tieteeseen vaan taikaan; jotka tuomitsevat noituuden ja hallitsevat yleistä mielipidettä tahtonsa mukaan. Kuninkaan neuvonantajat ovat siis niitä, jotka todellisuudessa johtavat Dreamlandia. He sekaantuvat eräänlaiseen seksuaalis- ja uskonnollissävytteiseen rituaaliin, sanellen samalla yhteiskunnan säännöt.

Disenchantmentin ensimmäinen kausi oli alkupala, Dreamlandin ja sitä hallitsevien sääntöjen esittelyä. Toinen kausi osoittautuu paljon kypsemmäksi, se tarkastelee syvällisemmin kaikkea mitä ensimmäisellä kaudella sivuutettiin. Siinä alkaa olla ytyä ja se yllättää kritiikillä, joka liittyy enemmänkin meidän todelliseen maailmaamme ja historiaamme.

Kuinka kausi päättyi?

Sarja jättää jäähyväiset lopulla, joka pitää jännityksessä ja saa haluamaan tietää lisää Beanin, Elfin ja Lucin seikkailuista. Tämän se tekee hylkäämättä hyvin huolellisesti suunniteltua formaattia, joka on varsin lähellä steampunkia. 

Menneisyydestämme karrikoidulla ja hullulla tavalla kertova Disenchantment näyttäisi vähitellen löytävän paikkansa. Ja kukapa tietää, jos siitä lopulta tuleekin yhtä tärkeä osa muistojamme kuin edeltäjistään.