Alfred Adler - yksilöpsykologian isä

Alfred Adler oli wieniläinen lääkäri, joka vaikutti huomattavasti ihmismielen teorioihin. Adler, Sigmund Freud ja Carl Gustav Jung muodostivat “suuren kolmosen”. Toisin sanoen he ovat perustajia sille, minkä me tunnemme “syvyyspsykologiana”.

Adler syntyi Wienissä Itävallassa 7. helmikuuta 1870. Hän oli toinen kuudesta lapsesta. Hänen isänsä oli juutalainen viljakauppias ja hänen äitinsä oli kotiäiti. Hän vietti lapsuutensa Itävallan pääkaupungin lähiöissä. Hänen terveytensä oli erittäin heikko osittain siksi että hän kärsi riisitaudista, ja osittain siksi että hän jäi kerran auton alle.

“Mikään kokemus ei ole syy onnistumiselle tai epäonnistumiselle. Me emme kärsi kokemuksiemme shokista, niin sanotusta traumasta – vaan me teemme niistä tarkoituksiimme sopivia.”

-Alfred Adler-

Yksi hänen sisaruksistaan kuoli kurkkumätään, kun Adler oli vain 4-vuotias. Vaikka he olivat jakaneet saman sängyn, Adler ei saanut tautia. Hän kuitenkin sai vakavan keuhkokuumeen ollessaan 5-vuotias ja se vaikutti häneen koko hänen loppuelämänsä ajan. Silloin hän päätti, että hänestä tulee lääkäri. Muuten hän oli tavallinen lapsi, joka oli hyvin ulospäinsuuntautunut ja leikkisä. Hänellä ei ollut mitään erityistä kiihkoa opintoihinsa, mutta hän oli erittäin kilpailuhaluinen.

Adler sai lääketieteellisen tutkintonsa päätökseen Wienin yliopistossa vuonna 1895. Silloin hän alkoi työskennellä silmälääkärinä. Hän oli yhteydessä ihmisten kanssa joilla oli näköongelmia, ja siellä hän alkoi muotoilla ajatuksiaan ihmismielestä. Myöhemmin hän siirtyi yleislääketieteeseen. Yleislääkärinä hän tapasi potilaita sirkuksesta. Tuo kokemus vaikutti hänen ajatukseensa alemmuudesta ja ylemmyydestä, jota hän kehitti myöhemmin. Sen jälkeen hän toimi myös neurologina ja psykiatrina.

Alfred Adlerin ja Freudin tapaaminen

Lääkärintoimensa ansiosta Alfred Adler alkoi kiinnostua ihmismielen ilmiöistä. Ilman selvää päämäärää, nuori wieniläinen lääkäri alkoi kerätä materiaalia fyysisistä ja psyykkisistä seurauksista, joita ilmeni vammaisuuden tai muiden ruumiillisten rajoitusten vuoksi. Vuonna 1902 hän tapasi Sigmund Freudin ja oli kiinnostunut hänen ajatuksistaan.

Freud itse kutsui Adlerin osaksi lähipiiriään. Alfred Adler alkoi osallistua kuuluisiin kokoontumisiin Freudin talossa. Aluksi he kutsuivat sitä “keskiviikon psykologiseuraksi” ja myöhemmin siitä puhuttiin “Wienin psykoanalyyttisena seurana”. Vuonna 1904 Adler ilmaisi erimielisyytensä freudilaiseen teoriaan ensimmäistä kertaa. Hän kuitenkin pysyi edelleen mukana psykoanalyyttisessa seurassa, koska hänen mentorinsa nimenomaisesti pyysi häntä.

Vuonna 1910 hän alkoi toimittamaan Psychoanalysis Magazine -lehteä yhdessä Freudin ja Stekelin kanssa. Adler oli päätoimittaja. Freudin teorian jännitys kasvoi ja elokuussa 1911 Adler päätti erkaantua pysyvästi perinteisestä psykoanalyysista. Hän ilmoitti siitä pääkirjoituksessa lehdessä, jonka johdossa hän oli.

Adlerin erimielisyydet klassisen psykoanalyyttisen teorian kanssa

Alfred Adler jakoi useita hypoteeseja Sigmund Freudin kanssa. Itse asiassa hän ei koskaan täysin erottanut itseään niistä. Hän oli kuitenkin erittäin varauksellinen tiettyjä asioita kohtaan, joihin psykoanalyysin isä keskittyi. Pohjimmiltaan Adler oli eri mieltä Freudin kanssa kahdessa merkittävässä seikassa:

• Adler ei uskonut, että olennainen säädin ihmisen käyttäytymiselle oli seksuaalinen.
• Hän ei uskonut absoluuttiseen tajunnan determinismiin.

Toisin kuin Freud, Adler ajatteli että ihmisen perusvietti on tahdonvoima, ei seksuaalinen vaisto. Nietzschen filosofia vaikutti voimakkaasti Adlerin filosofiaan. Nietzsche uskoi, että ihmisen tahdonvoima on yhtä tärkeä tai tärkeämpi kuin seksuaalinen vietti. Hän väitti, että turhautuminen antaa tietä alemmuuskompleksille. Tästä puolestaan tulee kasvualusta erilaisille psyykkisille mielenhäiriöille.

Samaan aikaan Alfred Adler hylkäsi ajatuksen, että meidän ensimmäiset kokemuksemme pysyvät alitajunnassamme ja määrittävät henkisen elämämme. Päinvastoin hän antoi paljon arvoa yksilön kykyyn antaa suuntaa ja tarkoitusta elämäänsä tässä ja nyt.

Adlerin teorian perusta kehittyi kun hän tarkasteli potilaitaan. Monilla heistä oli pitkään ollut fyysisiä rajoituksia. Hän totesi, että jotkut ihmiset käänsivät kokemuksensa osaksi motivaatiota kehittääkseen omaperäisiä tapoja kompensoida heidän rajoituksiaan. Toiset kuitenkin antoivat turhautumisensa painaa heitä alas, eivätkä he pystyneet siirtymään eteenpäin. Niiden havaintojen pohjalta Adler piti ihmisen tahdonvoimaa erittäin tärkeänä vaikeuksista selviämiseen.

Alfred Adlerin yksilöpsykologia

Vuonna 1911 Adler perusti “Vapaan psykoanalyyttisen tutkimuksen seuran”. Vuonna 1912 hän muutti sen nimen “Yksilöpsykologian seuraksi”. Nimi “yksilöpsykologia” saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, kun otetaan huomioon että Adler uskoi sosiaalisten tekijöiden ja ympäristön olevan tärkeitä yksilön hyvinvointiin. Adler loi termin ”yksilö”, koska hän uskoi että suurella sosiaalisella vaikutuksella on selvä vaikutus kuhunkin henkilöön. Tämä perustelu on samanlainen kuin me mainitsimme edellä vammaisuudesta.

Yksi ensimmäisistä käsitteistä joita Adler käytti, oli “kompensointi”. Se perustui malliin “luontainen patologia” ja väitti, että keho automaattisesti kompensoi elimellistä vajaatoimintaa. Tämä kompensointi alkaa mielestä ja sitten kääntää sen keholle. Silmälääkärinä hän totesi, että monet potilaat joilla oli merkittäviä näköongelmia, olivat erinomaisia lukijoita.

Adlerin mukaan tärkein liikkeellepaneva voima kullakin yksilöllä on tahdonvoima. Kun tätä voimaa häiritään, silloin hänen kutsumansa “alemmuuskompleksi” syntyy. Tämä on neuroottinen kyvyttömyyden tai riittämättömyyden tunne, joka on peräisin kokemuksista ja ympäristöstä. Tämän kompensoimiseksi yksilö kehittää “ylemmyyskompleksin”. Tähän liittyy suhteettoman suuret käsitykset ja toiveet itsestä.

Näissä tapauksissa kompensointiprosessi johtaa kahteen käytettävissä olevista vaihtoehdoista. Yksi, yksilö kompensoi huonommuuden tunnettaan kehittämällä uusia mahdollisuuksia. Toinen on, että yksilö on jäänyt loukkuun huonommuuden tunteeseen ja kehittää epäterveellisen ylemmyyskompleksin. Tämä johtaa kyynisyyteen, turhautumiseen, välinpitämättömyyteen ja jopa rikollisuuteen.

Alfred Adlerin perintö

Alfred Adlerin perinnöllä oli merkittävä vaikutus hänen aikanaan. Se ei ollut suosittu vain Euroopassa, vaan myös Yhdysvalloissa. Siellä hän oli menestyksekäs puhuja, ja jopa vieraileva professori arvostetuimmissa yliopistoissa. Kaikki tämä siitä huolimatta, että hänen kirjansa ja aatteensa oli kielletty hänen kotimaassaan ja monin paikoin Euroopassa natsien nousun aikana.

Yksilön tahdon korostaminen ja yksilön kyky muokata kohtaloaan vaikuttivat suuresti myöhempiin koulukuntiin. Näihin kuuluvat humanistinen psykologia, Erich Frommin sosiaalinen psykoanalyysi ja Viktor Franklin logoterapia. Lisäksi itseapupsykologia käyttää monia hänen teorioitaan.

Yksilöpsykologian perusperiaatteet esiteltiin Adlerin teoksessa The Neurotic Character,  joka julkaistiin vuonna 1912. Muita teoksia jotka määrittävät hänen perintönsä ovat The Practice and Theory of Individual Psychology (1920); The Knowledge of Man (1926); Understanding Human Nature (1928-1930); The Education of Children; The Science of Living (1957); ja Superiority and Social Interest (postuumityö vuonna 1965).