Yllättävä kirje, jonka äiti löysi teini-ikäisensä laatikosta
Kyllä, joidenkin kiukunpuuskien aikana olen varsin tyypillinen. Tyypillinen teini siis. Minä olen 15-vuotias ja pidän päiväkirjaa. Se mitä luet on vain osa tätä päiväkirjaa, joka luonnollisesti on lukittu ja piilotettu. Se on piilotettu paikkaan, josta et sitä koskaan löydä. Ainakin toivon, että et törmää siihen samalla kun siivoilet tavaroitani pois uskoen vakaasti, että palautat jonkinlaista järjestystä huoneeseen jossa minä rehellisesti tunnen olevani eksyksissä.
Jos löytäisit sen, olisi se erittäin hyvä syy, ainakin itse keksimistäni syistä epäilemättä parhain, jonka varjolla voisit muuttua pahaksi äidiksi. Ylisuojelevaksi, tiukkikseksi, sanalla sanoen sietämättömäksi. Lisäksi uskon, että ruokkisit sillä ainoastaan omia pelkojasi. Niitä pelkoja, joiden ansiosta et enää joinakin öinä nuku tai odotat tosi myöhään minun saapuvan kotiin. Koska kyllä, minä pohdin mieleni sopukoissa vaihtoehtoja, jotka sinä jättäisit huomiotta.
Nämä viisitoista vuotta ovat olleet pitkiä, koska olen oppinut paljon. Ne ovat lyhyitä johtuen kaikesta mitä en ole ymmärtänyt ja mikä edelleen hämmentää minua.
Kun olin nuori, minä kyselin ulkoisista asioista. Mikä se on? Mihin sitä käytetään? Nyt, minun ollessani kaltaiseni teini-ikäinen, ovat kysymykset paljon epävarmempia. Ne liittyvät minun sisäiseen maailmaani. Minä olen lakannut kysymästä niitä, koska en usko sinulla olevan vastauksia niihin, ainakaan minun vastauksiani. Tästä syystä minä suosin luottaa ystäviini tässä asiassa. Heidän kanssaan voin jakaa tietämättömyyden monimuotoisuuden ja jokaisen uuden löydön jännittävyyden. Jos palaat ajassa kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, ymmärrät tämän kyllä itsekin.
Kun me kasvamme, me unohdamme
Tämä on jotain sellaista, joka tyrmistyttää minua aikuisten suhteen. He unohtavat aivan liian pian, että hekin olivat kerran teini-ikäisiä. He unohtavat, miten he itsekin sulkivat silmänsä kellon viisareilta päästäkseen palaamaan kotiin myöhään.
He unohtivat sen taistelun, jonka he oman itsenäisyytensä eteen kävivät, ja joka päätti yhteenoton sen välillä mitä muut odottivat ja mitä he itse aidosti halusivat. He unohtivan sen hinnan, joka heidän piti maksaa kummankaan vaihtoehdon valitsemisesta, lyhyellä tai pitkällä aikavälillä. Millainen sinä olit, kun olit teini-ikäinen?
Toivon, että minun ollessani vanhempi en enää unohda yhtä paljon. Vaikkakin katsoessani ihmisyyttä nykypäivänä epäilen tämän olevan mitenkään vältettävissä.
Lisäksi, koska tätä taipumusta ylläpitävät geenit ovat selvinneet, on todennäköistä että moisella tavalla on myös jokin mukautumiseen liittyvä ulottuvuus. Jotain joka tekee jokaiselle osanottajalle helpommaksi esittää oma roolinsa. Sinulle pitää yllä odotuksiasi ja minulle särkeä niitä. Minä luulen, että jos Darwinin teoria oltaisiin selitetty tällä tavoin, olisi maailmassa paljon vähemmän ihmisiä jotka kysyvät itseltään mitä kummaa tämän miehen sanoissa niin tärkeää olikaan.
Ajatus, että maailma pyörii minun napani ympärillä…
Tiedätkös, ollessani lapsi ja uppoutuneena siihen samaiseen itsekkyyteen jota kaikki lapset harjoittavat, minä ajattelin maailman olevan yksi suuri näyttämö. Ja muut ihmiset, ollessaan minun katseeni tavoittamattomissa valmistautuivat tuomaan eloon käsikirjoituksen, jonka he myöhemmin esittäisivät minulle.
Todistaakseni tämän teorian olen koettanut monesti olla ennalta-arvaamaton. Jopa jos halusin karkkia kieltäydyin siitä, ihan vain nähdäkseni miten muut toimivat minun käyttäytyessäni epäodotetusti. Minun aikeeni oli, että “isoveli” tunnustaisi koko homman johtuen epätoivosta, jonka hänen suunnitelmiensa hämmentäminen aiheutti.
Sanottakoon, että eksyin tähän johdonmukaisuuden ja epäjohdonmukaisuuden peliin monesti sittemmin, toisinaan kokonaiseksi päiväksi. Tästä syystä minun mielialani muuttuvat teininä, minun vastarintani ja minun hyväksyntäni. Tämä juontaa juurensa yrityksestä suhteuttaa kaikki ja tuntea olonsa painottomaksi siitä aistimuksesta, että ei ole olemassa mitään turvallista mihin tarrautua.
Ei ole olemassa mitään pettämätöntä, jonka suhteen minä olisin ehdottomasti hallinnassa. Koska jopa parhaat ystävät voivat tuottaa pettymyksen ja kokeet joihin olet valmistautunut eniten, voidaan perua. Tätä voisi kutsua kohtaloksi tai hyväksi onneksi, mutta moinen on arvaamattomampi kuin harmaana päivänä taivaalta tipahtelevat sadepisarat.
Mitä minun pitäisi tehdä ollakseni tarpeeksi hyvä teini-ikäinen?
Mutta kaikkein vaikein osuus isoksi kasvamisessa liittyy kysymykseen, joka sisällyttää ystävieni ja itseni voimattomuuden. Minä en tiedä, mitä muuta minun tulisi tehdä ollakseni hyvä, tullakseni hyväksytyksi. Tunteakseni oloni rakastetuksi ja kunnioitetuksi.
Minä olen nähnyt miten tämä kysymys on muuttanut ystäviäni ja miten se on muuttanut minua itseäni. Ensimmäinen vaatimus voisi olla ehto täydellisen kehon omaamisesta. Mikä on itsessään naurettavaa, jos otamme huomioon meidän kehojemme kehittyvän anarkistisella tavalla ja tekevän käytännössä täysin mitä ne haluavat. Sitä saattaa haluta olla pitkä ja kurvikas, mutta jos geenit ovat päättäneet ettei tämä ole sinua itseäsi, niin et tule sitä olemaan. Tällöin sitä alkaa käsittää, miksi joku tuli keksineeksi korkeina korkoina tunnetun kidutusmenetelmän.
Sitä alkaa käsittää, miten voi olla vaikeampaa saavuttaa jonkun kunnioitus kun on lyhyt, aivan kuten silloin kun ystävät kertovat sinun olevan vähän liian tukeva tai himpun verran turhan hoikka. Kriteerit voidaan mukauttaa täysin lehdistä löytyvien naisten kurveihin: ei liikaa, ei liian vähän, vaan juuri sopivasti.
Ihmiset, jotka ennen antoivat sinulle tunnustusta alkavat kohdella sinua kuin jokin sinussa olisi kammottavaa. Ja he tekevät sen niin radikaalilla tavalla ja niin usein, että siihen alkaa uskoa itsekin. Että sinussa itsessäsi on jotain joka on viallista, joka ei toimi. Lisäksi asiat joita teet tämän korjaamiseksi vaikuttavat saavan sinut erottumaan joukosta entistä enemmän. Totuudenmukaisesti – sinun jalkasi ovat liian isot, eikä Jumala tarkoittanut sinun käyttävän korkokenkiä.
Joihinkin kysymyksiin ei tunnu olevan vastauksia
Sitä haluaisi kysyä tietääkö joku miten kompensoida kaikkea sitä, mitä luonto ei suonut itselle tai on suonut vallan liikaa, mutta olen tullut jo huomanneeksi, miten ystävät ovat jättäneet minut omilleni. Tällä hetkellä sitä alkaa kestää lähes mitä tahansa, paitsi haavoittuvalta vaikuttamista. Ei olisi hyväksyttävää antaa muille mitään viitteitä siitä, että heidän kiusoittelullaan olisi minkäänlaista vaikutusta minuun.
Ainut jäljelle jäävä asia on esittää mielikuvaa varmuudesta. Tämä on yksi niistä asenteista, joka pitää omata ollakseen hyvä. Ei ainoastaan olla itsevarma, vaan myös näyttää se aina. Tällä tavoin voi lopulta luoda mielikuvan, että millään ei ole itselleen merkitystä.
Tämän teineiltä “elämäänsä astumista varten” vaaditun profiilin puitteissa minä tajusin, että minun täytyi lisäksi saada hyviä arvosanoja. Tämä on keino olla onnellinen. Lisäksi minun täytyi saada se näyttämään siltä kuin olisin nähnyt jonkin verran vaivaa. Mutta en liikaa. Minun tuli vaikuttaa ahkeralta, mutta myös fiksulta.
Luokkatovereideni keskuudessa paheksuttiin myös huonojen arvosanojen saamista. Tämä siis sillä ehdoin, että joukko teini-ikäisiä ei nähnyt moisen johtuvan omasta valinnasta, vaan taitojen puutteesta. Jos ajateltiin jälkimmäisen pitävän paikkansa, oli mennyttä. Tällöin tulisi iäksi tuupatuksi luusereiden joukkoon. Joukkoon, johon on todella helppo päästä, vaan kovin hankalaa päästä pois.
Tässä mielessä paras arvosana oli kahdeksikon pakeilla. Aivan kuten oli myös parempi olla nostamatta kättään liikaa tai olla vastaamatta opettajan kysymyksiin liian nopeasti. Tai olla vastaamatta kysymykseen lainkaan oikein, vaan tämän sijaan sanoa jotain mitä tärkeimmät oppilaat pitäisivät hauskana. Tämän tyyppistä teini-ikäistä kutsutaan nykyisin vaikuttajaksi.
On parasta pysyä käyrän keskivaiheilla
Eräänä päivänä meille opetettiin koulussa tunnetusta käyrästä, Gaussin funktiosta. Ilmeisesti monet luonnolliset jakautumat mukautuvat tämän tyyppiseen funktioon. Tästä johtuen tiheys vaikuttaa aina olevan suurempi keskivaiheen kohdin ja vähemmän ääripäissä.
No, tämä vaikutti minusta kovin luonnolliselta, koska ääripäissä oleminen on aina vaarallinen asia. Tunteiden näyttämättä jättäminen tai niiden liiallinen ilmituonti, oleminen koskaan suuttumatta tai jatkuvasti vihaisena oleminen. Jos haluat olla rauhallinen teini-ikäinen, on parasta pysyä tämän käyrän keskivaiheilla. Täällä on monien muiden joukkoon sulautuminen paljon helpompaa. Suojaväritykseksikin tätä naamioitumista voisi kutsua, ja se sopii hyvin yhteen sen julkisuuskuvan kanssa, jota minä näin teini-ikäisenä koetan välittää – kuvaa siitä, että maailma ei tee minua millään muotoa vaivaantuneeksi.
Tässä päättyy tämä päiväkirjan sivu, jonka olen tietenkin täysin vahingossa laittanut väärään paikkaan ? Kaiken tämän sanominen vasten kasvojasi olisi noloa. Tästä johtuen jätän sen sinulle tänne sukkieni sekaan. Aivan kuin sivu olisi eksynyt keskelle sitä järjestystä, jota sinä koetat saada tapahtuvaksi. Ehkä nyt pystyt ymmärtämään minun ponnisteluni omanlaiseni järjestyksen löytämiseksi. Tehtävä ei ole helppo tai yksinkertainen, mutta siitäkin huolimatta jännittävä.
Ja minä rakastan sinua, tottakai, vaikka en saa sitä koskaan sanottua…
Tämä teksti on tarkoitettu vain tiedoksi eikä se korvaa ammattilaisen konsultaatiota. Jos sinulla on kysyttävää, konsultoi asiantuntijaasi.