Tätä kukaan ei ole opettanut sinulle kärsimyksestä

3 minuuttia

Viimeisin päivitys: 05 tammikuuta, 2016

Kukaan ei ole opettanut meille kärsimyksen lakeja tai sitä, miten kärsimykseen tulisi suhtautua. Menetyksen tuoma tuska tulee yleensä luoksemme yllättäen ja heittää meidät totaalisesti pois tasapainosta ja murskaa meitä henkisesti pala palalta. Pala palalta me myös keräämme palaset takaisin yhteen ja kokoamme itsemme uudelleen. Tällöin tuskin edes tiedostamme sitä, että kyseinen prosessi saattaa olla yksi tärkeimmistä elämässämme saamistamme oppitunneista.

Kukaan ei ole immuuni menetykselle, ja kärsimys on jotakin, jota jokainen meistä tulee kokemaan jossakin kohtaa elämäämme. Perheenjäsenen menettäminen, suhteen päättyminen tai yksinkertaisesti aikuistuminen tuovat kaikki mukanaan eritasoista kärsimystä.

Mikä on erityisen monimutkaista kaikenlaisen kivun suhteen on se, että kukaan meistä ei pärjää kovin hyvin kärsimyksen kanssa. Emme tiedä, miten meidän tulisi sitä hallita, joten se saa meidät valtaansa ja joskus jopa täysin tuhoaa meidät. Mutta… miten me saisimme siitä otteen? Onko olemassa jokin taianomainen kaava, jonka avulla meistä tulisi immuuneja eroille, tyhjyyden tunteelle ja läheisen ihmisen menettämiselle?

Totisesti. Asiantuntijoiden mukaan jokaisen ihmisen tulisi löytää oma, henkilökohtainen tapansa tuskan kohtaamiseen. Tällä tavalla henkilö voi saada helpotusta kipuunsa sekä voimaa nousta pohjalta takaisin ylös.

Oman haavoittuvaisuuden ymmärtämisen tärkeys

Henkisesti kypsä ihminen on sellainen, joka tietää kuinka päästä yli menetyksistä ja samaan aikaan ymmärtää, että vaikeudet auttavat meitä oppimaan.

Tiedämme, että se on vaikeaa. Vaikka tuskasta voi lukea kaikenlaista, ja terapeutit, ystävät ja perhe voivat olla suuri apu menetyksen hetkellä, jokaisen tulee kuitenkin lopulta kohdata tuska yksin ja omin metodein.

Kukaan ei tule itkemään puolestamme. Kukaan ei tule selvittämään ajatuksiamme tai lievittämään kipuamme puolestamme, eikä kukaan tule viemään painoa pois harteiltamme. Nämä asiat meidän jokaisen on tehtävä itse. Se vaatii aikaa ja ennen kaikkea sitä, että ymmärrämme ettemme ole niin vahvoja kuin kuvittelimme olevamme. Että ymmärrämme, että todellisuudessa olemme yhtä haavoittuvaisia kuin tuulenvireen kantama höyhen.

Onko tämä huono asia? Onko haavoittuvaisuus negatiivinen piirre ihmisessä? Ei alkuunkaan. Haavoittuvaisuus itsessään on todellinen vahvuutemme. Pysähdy hetkeksi ja mieti seuraavaa. Jos taistelet vastaan ja kieltäydyt myöntämästä, että sinulla on satutettu olo, että elämäsi on hajonnut palasiksi ja että tunnet kipua ja tuskaa, tulet rakentamaan eteesi muurin. Miten voisit kohdata jotakin sellaista, jonka olemassaoloa et myönnä? Minkä takia kieltäytyisit itkemästä menetystäsi tai myöntämästä, että olet haavoittuvainen?

Haavoittuvaisuutemme tunnustamisen avulla voimme suhtautua tilanteisiin joustavasti ja sopeutua niihin. Sillä loppujen lopuksi kipu ei ole enempää kuin tuskan tai menetyksen laukaisema, sopeutuvainen reaktio.

Suru irti päästämisen muotona

Ehkä pidät surua yhtenä vaikeuksien muotona. Kuten useimmat ihmiset, sinäkin varmasti yrität keskittyä elämässäsi onnellisiin, mukaviin ja positiivisiin asioihin. Tämä onkin epäilemättä hyvästä, mutta elämän ilot kantavat varjopuolenaan mukanaan myös kärsimystä, eikä kukaan ole sille immuuni.

Me haluamme kuitenkin selventää erään tärkeän näkökulman. Kun puhumme kivusta, ajattelemme usein fyysisiä menetyksiä. Ajattelemme kuolemaa. Henkisen menetyksen kivut voivat kuitenkin olla yhtä lailla voimakkaita. Esimerkiksi rakkauden menettäminen, jonkun hylkääminen tai hylätyksi tuleminen ovat tällaisia kipuja. Myös henkiseen kypsymiseen vahvasti kuuluvan vaiheen, uusien arvojen omaksumisen takia jätämme usein taaksemme joitakin ajatusmalleja kehittääksemme uusia sellaisia, ja tämäkin voi olla henkisesti erittäin tuskallista.

Kyseessä on prosessi, jonka aikana kasvamme henkisesti. Sen aikana selätämme myös henkilökohtaisia kipeitä asioita, jotka löytyvät joskus hyvin syvältä sisimmästämme. Tämä on epäilemättä sekä kasvattavaa että välttämätöntä. Tästäkin huolimatta nämä prosessit laukaisevat aina tietynlaisia pelkoja, sillä jokainen muutos tarkoittaa menetystä ja voi jopa johtaa yksinäiseen tai tyhjään oloon.

Meidän tulee pitää mielessämme, että elämä ei ole seesteinen tie, jolla onnellisuus on aina taattu. Elämä satuttaa silloin tällöin, ja meidän tulisi hyväksyä turhautuminen, menetys ja joka ikinen kipu. Nämä kaikki ovat polkuja kohti välttämätöntä viisautta.