Salli itsesi rakastaa, sillä kaunis rakkaus ei satuta

Salli itsesi rakastaa, sillä kaunis ja aito rakkaus ei koskaan petä meitä. Aito rakkaus ei tiedä kyynelistä. Se on rakkautta, joka on kaiken ilon arvoista ja rakkautta, jota tarjotaan avoimilla silmillä ja intohimoisella sydämellä. Aito rakkaus on kypsä, tietoinen suhde, jossa tyhjiöitä ei ole täytetty tai yksinäisyys helpottanut.

Jos ajattelemme asiaa hetkisen, ymmärrämme että nykyajan populaarikulttuuri maalaa kuvaa rakkaudesta, jonka eteen tulee kärsiä. Kuva on täysin valheellinen. Kipu ja rakkaus ovat kaksi erillistä asiaa. Vastavuoroisuuteen perustuva, vilpitön suhde ei koskaan muodosta myrkyllisiä tai katkeria tunteita.

John Gottman on yksi tunnetuimmista parisuhdeasiantuntijoista. Kirjassaan What to do so a relationship lasts? (“Mitä tehdä, jotta parisuhde kestää?”) hän selittää kestävän ja onnellisen suhteen salaisuutta: opi miten antautua. Tämä Washingtonin yliopiston psykologi korostaa keskinäistä tarvettamme huolehtia toisesta ja osoittaa vilpitöntä kiinnostusta, ja ennen kaikkea pyrkimystämme luomaan yhteisiä merkityksiä ja arvoja.

Kipu ei kuitenkaan ole osallisena yhdessäkään tällaisessa ihmissuhteessa. Kutsummekin sinut perehtymään aiheeseen paremmin!

Rakkauden puute jättää jäljen aivoihimme

Yksi ilmeisimmistä piirteistä ihmisissä, jotka kykenevät rakentamaan romanttisen ihmissuhteen pohjautuen rakkauteen, iloon ja kasvuun, on kyvykkyys rakastaa kaikesta huolimatta. Toisin sanoen he ovat antaneet rakkauden voittaa, vaikka ovatkin saaneet aiemmissa suhteissa siipeensä. Tällainen suhde ei tiedä luottamuksen puutteesta tai katkeruudesta.

On olemassa myös ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneet rakkauden vaatimasta kivusta. Usein vakuuttuneisuus on saanut alkunsa kokemuksista, jotka tukevat väitettä. Journal of Neurophysiology -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan aivomme reagoivat samoin psyykkiseen takaiskuun kuin fyysiseen kipuunkin.

Mielenkiintoinen keskipiste on nousemassa tämän päivän neurobiologiaan. Teorian lähtökohtana on ajatus aivojemme kykeneväisyydestä hoitaa “haavojamme” sen neuroplastisuuden ansiosta.

Jos olisimme kykeneväisiä rakentamaan uusia verkostoja ja vahvistamaan hermosoluja jotka kärsivät traumoistamme, voisimme varmasti luoda terveellisemmän sisäisen tasapainon.

Psykiatri Dan Siegel kehitti “ihmissuhteiden neurobiologian” teorian. Siegelin mukaan paras keino parantaa surun turmelemat hermosäikeet on harjoitella meditaatiota.

Ajatus suosii rauhallisuuden tilaa, jossa voimme yhdistyä jälleen itsemme kanssa. Tuo tila muodostaa tasapainon, jossa ymmärrämme rakkauden olevan tarkoitettua. Sen sijaan toimemme ja reaktiomme voivat olla sattumanvaraisia. Kyvyttömyytemme tietää kuinka “antaudumme”, John Gottman huomauttaa.

Kaunis rakkaus ei satuta tai tunne kyyneliä

Todellisuudessa ainoastaan rakkauden puute satuttaa. Surullisuutemme lähtee hävitystä taistelusta, tuhoutuneesta sydämestä ja menetetystä toivosta. Siinä hetkessä lakkaamme myös luottamasta lauseisiin, kuten “lupaan että muutun” tai “olen varma, että asiat tulevat menemään eri tavalla.”