Onko oppilaissamme vai koulutusjärjestelmässämme ongelmia?

Emme voi puhua opiskelusta ilman, että puhumme koulutusjärjestelmästä. Nämä kaksi asiaa ovat läheisesti yhteydessä ja ne vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa. Yksi monien koulutusjärjestelmien toiminnan ongelmallisista seurauksista on sen taipumus leimata lapset hitaiksi oppijoiksi. Se on ongelmallista, sillä se asettaa ihanteellisen oppimisnopeuden parametrit – mutta vain sellaisen oppimisen, jota tapahtuu itse järjestelmän sisällä.

Useimmat koulutusjärjestelmät maailmassa ovat tiukasti standardisoituja. Ne määrittävät mitä ihmisten pitäisi oppia, kuinka ja milloin. Ne määrittävät myös tavat, joilla arvioidaan onko nämä tavoitteet saavutettu.

“Jos joku haluaa tuntea maailman, hänen täytyy oppia siitä erityisiä yksityiskohtia. Tieto ei ole älykkyyttä.”

-Herakleitos-

Nykyajan koulutusjärjestelmä

Järjestelmä määrittää mitä on hidas oppiminen. Ihmiset uskovat yleisesti ottaen, että järjestelmä on oikea ja että yksilöiden pitäisi pystyä vastaamaan sen vaatimuksiin ja toimintaan asianmukaisella tavalla. Jos näin ei ole, heillä on varmasti jokin puute tai jotakin täytyy oikaista. Opiskelijat leimataan muun muassa hitaiksi, nopeiksi, älykkäiksi ja tyhmiksi. Pahinta on se, että nämä leimat ovat akateemisen menestyksen tai epäonnistumisen lähtökohtia.

Hidas oppija vai vain erilainen?

Tämä on tositarina. Kolmasluokkalainen aloitti kouluvuotensa kokien vaikeuksia nopeasti lukemisessa ja kirjoittamisessa. Hänen opettajansa huomautti usein, että hän oli luokan huonoin. Opettaja kirjoitti taululle pitkiä lauseita oppilaiden kopioitavaksi ja hän oli aina viimeinen saamaan sen valmiiksi.

Koska opettaja ei voinut odottaa häntä, opettaja pyyhki aina taulun ja käski hänen kopioida se myöhemmin kaverinsa muistivihosta. Eräänä päivänä monien samanlaisten tapauksien jälkeen opettaja ei löytänytkään taulunpyyhkijää. Poika oli ottanut sen ja piilottanut kenenkään huomaamatta. Hän kopioi taululla olevan tekstin, nousi ylös ja pyyhki taulun.

Onko reilua sanoa, että tämä poika on tyhmä? Jos älykkyys määritellään kykynä käyttää käytettävissä olevaa tietoa ongelmien ratkaisemiseksi, pitäisi meidän tulla siihen johtopäätökseen, että hän on älykäs. Tarinassa viitataan siihen, että hän käytti analyysiprosessia, johon kuului ongelman määrittäminen, käytettävissä olevien vaihtoehtojen arvioiminen ja ratkaisun löytäminen. Hänen tekonsa oli myös eettinen, sillä hän ei koskaan yrittänyt piilottaa käytöstään – hän vain halusi käyttää oikeutensa samanlaiseen tilaisuuteen kuin kaikki muutkin.

Poikaa rangaistiin siitä mitä hän teki. Hän “tuhlasi” luokkakavereidensa aikaa ja uhmasi opettajan käskyjä. Opettaja oli vain kiinnostunut siitä, että lapset pystyivät kopioimaan tekstin keskivertonopeudella.

Jokainen opiskelija oppii omassa tahdissa ja omien asiayhteyksien avulla

Kaikki opettajat, ja koulutusjärjestelmä yleisesti ottaen, saarnaavat siitä että oppiminen on kokonaisvaltainen prosessi. Siihen sisältyy muun muassa kognitiivisia, henkisiä, suhteellisia ja vertauskuvallisia prosesseja. Tai näin ainakin väitetään. Mutta kuinka monet opettajat oikeasti miettivät oppilaidensa kotona vallitsevaa tilannetta miettiessään oppimisolosuhteita, joille he altistuvat?

Bogotassa, Kolumbiassa yksi julkinen koulu kokeili oppimisohjelmaa, jossa käytettiin Jean Piagetin pedagogisia oppimismenetelmiä. Hänen mukaansa opintojen sisällöllä ei ollut niin tärkeää roolia kuin siihen sisältyvällä henkisellä prosessilla. Tässä koulussa poistettiin kokeet, kurssit ja aineet. Sen sijaan jokainen lapsi sai osallistua haluamalleensa tunnille ja lasten suoritusta ei arvioitu koskaan numeroin.

Lopputulokset olivat yllättäviä. Oppilaat saivat halutessaan mennä samalle tunnille useita kertoja ja he olivat motivoituneita tekemään niin. Suorituskyky lisääntyi merkittävästi ja oppimisesta tuli paljon tehokkaampaa. Koska he eivät päässeet läpi tai epäonnistuneet, olivat he avoimempia siitä miksi ja milloin he eivät ymmärtäneet asioita. Oppilaista tuntui siltä kuin koulu olisi heidän suosikkipaikkansa. Samoin tapahtui myös niin sanotun Miracle school -koulun kanssa Barcelonassa, Espanjassa.

Joten ennen lapsen taudinmääritystä tai leimaamista kertomalla heille että he ovat hitaita oppijoita, että heillä on keskittymisvaikeuksia tai että he ovat älyllisesti jälkeenjääneitä, meidän pitäisi sen sijaan diagnosoida heidän käyttämänsä koulutusjärjestelmä, jossa heidät tuomitaan ja leimataan.

On myös tärkeää analysoida jokaisen oppilaan tilanne. Tapahtuuko kotona tai heidän henkilökohtaisessa elämässään jotakin, joka saa hänet ahdistuneeksi tai masentuneeksi? Mahdollistaako hänen kotiympäristönsä oppimisen? Neurologisten pohdintojen lisäksi meillä on vielä paljon käsiteltävää aiheeseen liittyen.