Mitä opin lukemalla Murakamia

· 3.4.2018

Haruki Murakami on yksi noista epätavanomaisista kirjailijoista, jotka nauttivat sekä kirjallisuuskriitikkojen että yleisön suosiosta. Jos esimerkiksi katsomme listaa viimeisimmistä Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajista, monikaan lukija — saati ihmiset, jotka eivät ole kovinkaan suuria lukutoukkia — eivät tunnista siinä olevia kirjailijoita. Vaikka Murakamilla ei ole vielä Nobel-palkintoa, hänen teoksensa ovat saaneet huomiota viime aikoina.

Hän valitsee kirjoilleen nimiä, joita harva toimittaja olisi valinnut — asia, joka osoittaa miten paljon hän panostaa yksityiskohtiin kirjoissaan. Lisäksi hän kykenee maalaamaan henkilöhahmojensa muotokuvan ehkäpä paremmin kuin kukaan toinen kirjailija.

Japanilainen kulttuuri on suuri osa hänen romaaneitaan. Se seremoniallinen puoli, jonka japanilaiset antavat luotettaville ihmissuhteille, näkyy niissä erityisen selkeästi. Toinen yhteinen tekijä hänen henkilöhahmoissaan, nuorimmasta kaikkein vanhimpaan, on suru. Suru ja yksinäisyys.

Hänen romaaneissaan mikä tahansa seura vaikuttaa sattumalta ja yksinäisyys on hahmojen luontainen tila. Tämä saattaa liittyä läheisesti kirjailijaan itseensä, joka tunnustaa olevansa hyvin sisäänpäin kääntynyt henkilö.

Tahdonvoima ei ole niin voimakas kuin saatamme luulla

Ihminen joka käyttää päivät harjoittaen tahdonvoimaansa, on valinnut väärän polun elämässään. Mitä liikuntaan tulee, Murakami lähestyy tätä aihetta ainutlaatuisesta näkökulmasta. Monilla päivittäin kuntoilevilla ihmisillä ajatellaan olevan valtava tahdonvoima. Ehkäpä se on totta, ainakin osaltaan, mutta suurin osa vuosia liikuntaa harrastaneista ei tee sitä silkasta tahdonvoimasta.

He tekevät sitä siksi, että heille se on helpompaa, hauskempaa ja motivoivampaa kuin muut vaihtoehdot. He suosivat tunnin liikuntaa tunnin tapaamisen tai kielikurssin sijaan. He suosivat sitä muiden aktiviteettien yli. Sen sijaan jotkut ihmiset eivät altistaisi itseään tälle ”kidutukselle” missään nimessä, ellei heidän terveytensä pakottaisi heitä siihen.

Toinen esimerkki: kuvitellaan nuori poika, joka tykkää jäädä kotiin lukemaan itsekseen lauantai-iltaisin. Hänelle illanvietto yökerhossa olisi tahdonvoiman testausta. Ystäviensä vuoksi hän kuitenkin pakottaa itsensä menemään, tosin hän palaa takaisin kotiin mahdollisimman nopeasti.

Vaikuttaa usein siltä, että minkä tahansa terveellisen, hyvän tai suositeltavan tekemisen on oltava myös epäkiehtovaa, epämiellyttävää ja lannistavaa. Näiden vastakohtana tuntuu olevan houkutus, halu ja hemmottelu. Mutta tämä ei useinkaan pidä paikkaansa, ja tässä voimme erehtyä tahdonvoiman suhteen. Voimme siis käyttää elämämme uiden vastavirtaan, mutta tällaisella elämällä ei ole minkäänlaista merkitystä.

mies ja nainen keinuvat

Jopa epäoikeudenmukaisuudessa piilee yleensä jonkinlaista oikeudenmukaisuutta

On kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka syövät niin paljon kuin haluavat lihomatta, ja niitä joilla on erityinen kyky imeä kehoonsa joka ikinen näkemänsä kalori. Normaalisti tämä jälkimmäinen ryhmä kadehtii ensimmäistä. Oletko koskaan kuullut, että kateus kohdistuisi jälkimmäiseen?

Mutta… tällaisella geneettisellä epäoikeudenmukaisuudella on vastapainonsa. Ihmiset, joilla on suurempi taipumus lihoa, tarkkailevat syömisiään yleensä enemmän. He syövät kenties monipuolisemmin eivätkä kiduta aineenvaihduntaansa suurilla aterioilla. Tästä syystä ei ole outoa, että ylipainoinen ihminen on terveempi — ainakin verikokeiden mukaan — kuin laiha henkilö.

Näin ollen ihmisillä joiden paino nousee herkemmin on ”sisäinen hälytys”, joka laukeaa helpommin sen aistiessa terveysongelman. Se on itse asiassa etu jonka jätämme usein huomiotta. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka näemme tilanteessa aina negatiivisen katsomatta sen positiivisia puolia.

Erilaisuudella on hintansa

Eksponentiaalinen globalisaatio, jota olemme todistaneet viime vuosien ajan, sekoittaa kulttuureja, mutta suurelta osin myös homogenisoi niitä. Lisäksi kilpailuhenkisessä maailmassamme on niin vähän luovuutta, että sen hinta on noussut pilviin. Jollakin tavalla me kaikki haluamme saada oman äänemme, oman tyylimme. Mutta samalla haluamme saada hyväksyntää niiltä ryhmiltä joihin samaistumme. Se on erilaisuuden tavoittelun paradoksi.

Totuus on, että tavalla tai toisella kaikki ovat erilaisia. Eroavaisuuksista maksamamme hinta ovat riidat ja väärinymmärrykset. Kyllä, juuri ne asiat joita inhoamme niin paljon. Kuten sinä ja minä, myös Murakamin hahmot ovat keskenään hyvin erilaisia ja nauttivat eroavaisuuksistaan, maksaen saman hinnan kuin mekin.

suudelma veden alla

Älä anna vapauttasi kenellekään

Kukaan ei ansaitse kantaa tuota taakkaa tai pitää käsissään tuota etuoikeutta. Kun olemme kasvaneet aikuisiksi, kukaan tai mikään ei ansaitse sitä, ei edes henkilö jota ihailet tai työ jota rakastat. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että vapaus on etuoikeus joka sinulla on syntyjään (lain rajoissa tietysti), vaan myös siitä, että jos annat jollekin tai jollekulle vapautesi, tuomitset itsesi samalla.

Ehkä se on aluksi sinulle OK, mutta ennemmin tai myöhemmin tulet katumaan vapaudestasi luopumista. Se luultavasti päättää ihmissuhteesi tai aiheuttaa sille ainakin haittaa. Todennäköisesti lakkaat tuntemasta intohimoa sitä työtä kohtaan, josta aiemmin sait niin paljon tyydytystä.

”Ihmisen sydän on yölintu. Se odottaa hiljaa jotakin ja hetken tultua lehahtaa suoraan minne pitääkin.”

-Haruki Murakami, Värittömän miehen vaellusvuodet-

Ihmiset rakastavat toisiaan, sieluineen ja ruumiineen

”Unessa hän kuitenkin halusi itselleen erästä naista enemmän kuin mitään muuta. Oli epäselvää kuka tämä oli: hän ainoastaan oli olemassa. Sellainen erityistaito naisella oli, että hän pystyi erottamaan lihallisen ja henkisen puolensa toisistaan. ”Toisen näistä jätän sinulle”, hän sanoo unessa Tsukurulle. ”Kehon tai sydämen. Mutta molempia et voi saada. Siksi haluan sinun valitsevan nyt heti jommankumman. Jäljelle jäävän annan jollekin muulle”, nainen sanoo. Tsukuru kuitenkin haluaa hänet kokonaan.

-Haruki Murakami, Värittömän miehen vaellusvuodet-

Mikään ei selitä kirjailijan omia ajatuksia paremmin kuin hänen omat sanansa. Hänen sanansa kertovat siitä että rakkaudella on voimakas kemiallinen osa, mutta myös voimakas fyysinen osa. Jommastakummasta puolesta luopuminen on oman itserakkautensa haavoittamista, kunnes se kuolee.

Se on itsensä tuomitsemista ikuiseen tyytymättömyyteen, jolla ei kestä kauaa tehdä ihmisestä loppu. Ehkäpä käsitteellisesti voimme erottaa toisistaan sielun ja kehon, mutta rakkaus tarvitsee niitä kumpaakin ollakseen kauniisti yhteensoiva orkesteri.

Jos luet Murakamin teoksia, tulet omiin johtopäätöksiin. Hänen hahmonsa eivät puhu paljon, mutta hänen kirjansa ovat hedelmällisiä maaperiä pohdinnalle ja henkilökohtaiselle kasvulle… sekä ennen kaikkea ne ovat nautinnollinen lukuelämys.

”Surua ei paranna viisaus, ei rehellisyys, ei vahvuus eikä hyvyys. Voimme vain surra loppuun asti ja oppia siitä jotain, mutta opimmepa siitä mitään tahansa, se ei auta meitä kohtaamaan seuraavaa odottamatonta surua.”

-Haruki Murakami, Norwegian Wood-