Kun nostalgia unohtaa nykyhetken

Woody Allenin elokuva “Midnight in Paris” esittää nostalgian negaationa nykyisyyteen päähenkilön elämän kautta. Tämän harhaluulon nimi on kulta-aikasyndrooma ja se perustuu ajatukseen että tietty ajanjakso oli parempi kuin tämä jota elämme. Tämä virhe romanttisessa mielikuvituksessamme tulee usein esiin ihmisissä jolla on vaikeuksia kohdata tätä hetkeä.

Midnight in Paris on komediaelokuva, joka näyttää meille elämän sellaisena mikä ei ole niin maagista kuin unelmissamme, mutta jossa voimme todellakin olla omien päätöstemme mestareita.

Päähenkilön nykyhetki ei ole erityisen miellyttävä. Hänen tyttöystävänsä ja tämän perhe aliarvostavat häntä. Hän tuntee olonsa yksinäiseksi. Hän ajatteli asioiden olevan eri tavalla: hän odotti iloa, kunnioitusta, paljon ystäviä, ja uutta rakkautta joka saisi hänet jäämään ja jättämään kaiken taakseen.

Hänen halunsa pitää kiinni menneisyydestä on tapa jolla hän kieltää nykyhetken. Nykyhetken joka on täynnä kompromisseja, jotka eivät tee häntä tyytyväiseksi, vaan ikävystyttävät häntä. Pelkuruutensa ja päättäväisyyden puutteensa vuoksi hän välttää nykyhetken kohtaamisen, ja hän putoaa fiktionaaliseen menneisyyteen josta hän löytää kaiken minkä hän halusikin. Lopussa todellisuus paljastaa itsensä ja hänen pitää tehdä vaikea päätös.

“Nostalgia on romanttinen tapa olla surullinen.”

-Mario Quintana-

Kulta-ajan kompleksi

Tämän kompleksin pehmeämpi versio ilmenee melankolisissa ajatuksissa, kun ajattelemme jonkin ajan menneisyydessä olleen parempi kuin tämä jossa elämme nyt. Kaikki pyörii sen ajan ympärillä, harrastuksemme, pakkomielteemme, käyttäytymisemme, yrittäen tuoda sen takaisin.

Uskomalla etteivät eri asiat koskaan voi olla yhtä hyvin kuin miten ne olivat menneisyydessä, ruokimme kulta-ajan kompleksia. Tämä kompleksi johtaa meidät auttamattomasti sitoutumaan menneisyyteen, ja sen seurauksena emme koskaan ole tyytyväisiä siihen mitä meillä on tässä hetkessä.

Myös rakkaussuhteissa on taipumus olla tämäntyyppinen kaava. Tämä tapahtuu kun ajattelemme että mikään ei voi voittaa suhdetta joka meillä oli menneisyydessä ja jos meillä on toinen suhde tulevaisuudessa, se tulee myös olemaan alempiarvoisempi kuin se mikä meillä oli aikaisemmin. Tällä tavalla ajattelu johtaa väistämättä siihen että etsimme niitä asioita jotka meillä oli jonkun toisen kanssa ja tämä vuorostaan johtaa vertailuun, emmekä osaa arvostaa sitä mitä meillä on tässä ja nyt.

“Jopa menneisyys voi muuttua; historioitsijat eivät koskaan lakkaa osoittamasta meille sitä.”

-Jean Paul Sartre-

Nostalgia tapana kieltää nykyisyys

Nostalgia määritellään kärsimyksenä joka tulee siitä että ajattelemme jotakin jota meillä joskus oli tai mitä koimme ja mitä ei enää ole olemassa tai se on muuttunut. Kun olemme nostalgisia, muistamme menneisyyden heijastuneena moniin erilaisiin muistoihin, kaikki integroituneena yhteen, prosessissa jossa kaikki negatiiviset kokemukset on suodatettu pois.

Neurologi ja psykiatri Alan R. Hirsch selittää, että nostalgia rohkaisee taipumusta unohtaa helposti negatiiviset ajatukset, jättäen meille vain muistojemme positiiviset puolet. Siksi muistamme kaikki hyvät kokemukset lapsuudestamme, ystävämme, koulujen lomat, lelumme, ja unohdamme ajat jotka eivät olleet niin hyviä, epätietoisuuden, rangaistukset, tylsyyden tunneilla.

Joten muistimme on vastuussa siitä, että se kertoo meille keitä olemme, ilman että menetämme merkitystä sen kautta keitä olimme. Tämän evoluution ymmärtäminen on juuri se asia joka saa meidät palaamaan menneisyyteen, jäämättä sen vangiksi.

Ei ole pahempaa nostalgiaa kuin sen ikävöinti, jota ei koskaan ollut olemassa.