Koe kipu opettajana, ei vihollisena

Vuodet vierivät ja minä muutun aivan kuten tuulet puhaltavat. Minä muutun riippuen menestyksistäni, ja kun sitä kipeimmin kaipaan putoan polvilleni rukoilemaan. Minä roikun merkissä, oppaassa, tukipylväässä joka kantaa painoni, tajuamatta että minä hautaan sen niin syvään että se on upota kylmään, kovaan maahan. 

Aamuista tuli laajenevia, öistä ikuisia. Kuinka toivoinkaan että minulla olisi ollut komeetan voimat, vaikka minusta olisikin vain sen pyrstöksi. Miksi kohtalo panee minut kärsimään? Ja surullisin osuus, miksi minä olen pakottanut muut kärsimään oman kohtaloni vuoksi? Ehkä minun pitäisi vain pysytellä yksinäisyydessäni, mutta oma itsekkyyteni on vanginnut minut. Minä tarvitsen käsiä jotka kietoa ympärilleni, lämmitystä sydämen sykkeellä ja ystävällisen sielun henkäyksen kokemuksen ja tunnun.

He opettivat minulle että minun pitäisi välttää kipua, paeta sitä, kieltää se. Kuitenkin se aina palaa vahvempana, se ei jätä minua, vaan se ottaa minusta vallan.

Kipu, katkera kipu, minä en halua sinua, jätä minut, mene pois. 

Kipu, katkera kipu, miksi sinä roikut minussa? 

He opettivat minulle, että minun pitäisi olla ajattelematta sitä, he opettivat minua aina etsimään parannuskeinoa, he opettivat minua ottamaan lääkettä, käyttämään salvaa, tuhansia väliaikasia ratkaisuja. He kehottivat minua olemaan huomioimatta sitä, keskittämään huomioni johonkin muuhun, karkaamaan sen läheisyydestä kuten juoksisin itse paholaiselta pakoon.

Joinakin elämämme hetkinä, ehkä jopa turhankin monina hetkinä, tämä kärsivän ihmisen sisäinen keskustelu saattaa tulla meille tutuksi. Onpa kyseessä sitten fyysinen tai henkinen kipu, kulttuurimme opettaa meitä pakenemaan sitä ja etsimään hoitokeinoa hinnalla millä hyvänsä.

Joskus me väärinkäytämme lääkkeitä ottamalla niitä liikaa, huomioimatta lainkaan että tämä on ainoastaan pikaratkaisu jolla peittelemme sitä, mikä meitä milloinkin pelottaa.

Nykyaikainen yhteiskuntamme ei hyväksy kipua, vaan tulkitsee sen jotenkin epäluonnollisena ja tästä tulkinnasta onkin löydettävissä ongelmien alku. Me vääristämme kivun viholliseksi jolta me koetamme paeta sen sijaan, että pitäisimme sitä epämukavana mutta kaiken kaikkiaan luonnollisena osana elämää.

Moniin fyysisiin ongelmiin on ratkaisu, mutta kaikkiin ei. Monissa tapauksissa lääkitys on välttämätöntä, joissain tapauksissa lääkitys aiheuttaa riippuvuuden ja toisissa lääkkeiden sivuvaikutukset aiheuttavat enemmän epämukavuutta kuin niillä hoidettava kipu alkujaan.

Ja entäpä psykologiset ongelmat? Sielun surut? Mitä me teemme sille kivulle? Kun kohtaamme henkistä kärsimystä ei tarjolla ole pillereitä, ei terapiaa, ei hoitokeinoa kipua helpottamaan; ei ole mitään millä sitä lievittää. Mitä enemmän me juoksemme kipuamme karkuun, toisin sanoen mitä kovemmin koetamme olla ajattelematta sitä, sitä vahvempi se on palatessaan.

Käsitelläksemme tätä kipua me saatamme valita siltä karkaamisen. Tämä toimintamalli on nykyaikaisissa terapiametodeissa nimetty “kokemuspohjan välttämisen oireyhtymäksi”. Tämä on välttämiskäyttäytymistä, jota kuvaillaan psykologisena sairautena josta kärsivä henkilö työntää luotaan ja välttää henkistä kärsimystä, sallien sen näin muuttua krooniseksi ja paisuttaen joitakin tekijöitä kuten surullisuus, tuskaisuus, ahdistus, katkeruus tai levottomuus.

Mutta tämä tie jättää meidät puolustuskyvyttömiksi; emmekö voi tehdä mitään asian suhteen? Kyllä, me todellakin voimme, ja teemme sen näkemättä kivun jonakin epäluonnollisena, tai jonakin mitä meidän pitää paeta, vaan ennemminkin jonkinlaisena luonnollisena tekijänä joka on osa elämää.

Tämä on se toinen tapa katsoa kipua. Tämä tapa tarkoittaa kivun katsomista silmiin tekemättä sen arvosta sen tarkempaa tuomiota, sen tarkkailua sellaisenaan, ilman ajatuksia ja meidän koko huomiokyvyllämme, ilman että arvioimme itseämme. Tämä tarkoittaa kivun tarkkailua edes antamatta sille sanoja tai tunteita; yksinkertaisesti vihan tarkkailua ja siitä oppimista, sitä välttelemättä tai siltä pakenematta, ja sen pala palalta purkamista ilman sen valtaan ottamista.

Lyhykäisyydessään meidän pitää oppia että kipu on vain kipua, ja että siitä vapautuminen riippuu yksinkertaisuudessaan siitä miten sen kohtaamme. Kaikki riippuu siitä kärjistämmekö tuskaamme vai hyväksymmekö sen vääjäämättömänä osana elämää.

Kipu on kuin vuorovedet, se tulee ja se menee. Me opimme elämään kivun kanssa, emme niinkään alistumisen tai puolustuskyvyttömyyden vuoksi, vaan ennemmin hyväksynnän ja elämänmyönteisen ennakoivan ponnistelun kautta.

Jotta voisimme selättää kivun meidän ei pitäisi paeta sitä vaan ennemmin kohdata se kasvotusten. Vaikkakin tämä on monissa tilanteissa vaikeaa ja nimenomaan kammottaa meitä, on meidän mahdollista oppia elämään kivun kanssa ja nauttia joka hetkestä ja kaikista niistä ihanista asioista joita elämä meille tarjoaa.

Ja kun me lakkaamme kiinnittämästä kipuumme huomiota ujostelematta sitä, ja antamalla sille ainoastaan asianmukaisesti painoarvoa, huomaamme että joskus jopa tuntuu siltä että sattuu vähemmän. 

Ja sen kanssa minä lopulta opin, ja vaikka alkuun en tiennyt miten arvostaa sitä, muovasi se minusta sen joka olen ihmisenä… ja minä kasvoin.