Kerro minulle taas, kuinka synnyin

Äiti, kerro minulle taas siitä, kuinka synnyin. Isä, kerro minulle, mitä sinä tunsit. Kerro minulle, pelottiko sinua niinä tunteina ennen syntymääni.

Millaista ilosi oli? Kun näit minut ensimmäistä kertaa, näytinkö siltä kuin olit ajatellut minun näyttävän? Kerro minulle uudelleen, kuinka kaikki oli silloin kun synnyin, vaikka tunnenkin tarinan kuin omat taskuni.

Sanotaan, että muistaminen on uudelleen elämistä, ja että muistoista nauttiminen on onnen jakamista.

Jokainen lapsi haluaa jossain vaiheessa tietää, millaista se aika oli, jolloin hän tuli maailmaan. Joskus vanhemmat tai isovanhemmat kertovat tarinan ja jättävät synnytyksen lääketieteelliset (ja ehkä traumaattiset) osat pois.

He keskittyvät siihen miltä se tuntui, kirjoittaen prologia elämälle ja täyttämällä sitä maagisin tarinoin ja symbolisin yksityiskohdin. Se antaa lapselle merkityksellisen alun, viitekohdan.

“Ihmisen päätehtävä on synnyttää itsensä.”

-Erich Fromm-

Perheisiimme kudotut tarinat määrittävät meitä ihmisinä. Sen tietäminen “mitä tapahtui silloin kun synnyin” ja vanhempiemme visualisoiminen silloin kun he näkivät meidät ensimmäisen kerran, auttavat meitä sijoittamaan itsemme ja laittavat ensimmäisten pisteen aikajanallemme.

Platon sanoi, että pelkkä syntymä merkitsee “unohtamisen” aloittamista. Tämä ateenalainen viisas selitti, että silloin kun sielu kiinnitetään kehoon, menetetään laaja universumi viisautta, joka oli alunperin jätetty meille perinnöksi.

On siis alettava oppia “muistamaan” uudelleen asioita, jotka joskus tiesimme, ja jotka olivat joskus meidän.

Hänen teoriassaan muistamisesta on joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia. Se myös herättää kysymyksiä, kuten millaista vaistonvaraista ja primitiivistä tietoa vauvalla voi olla kohdun rauhallisessa ja nestemäisessä ympäristössä.

Ennen kun synnymme, voimme jo tunnistaa kasvoja

Ennen maailmaan tulemistaan vauva tietää jo, millaista on olla ihminen. Sen vielä keskenkasvuisissa aivoissa on vaistojen maailma, joka sykkii ja pumppaa aivosoluissa ja geeneissä, joissa on kaikki se, mitä olemme, ja joihin kaikki tarvitsemamme on kaiverrettu.

Itse asiassa vauva, joka ei ole vielä nähnyt mitään ulkomaailmasta voi jo tunnistaa ja vastata kasvoihin.

Viime vuoden kesäkuun alussa iso-britannialainen Lancasterin yliopisto julkaisi mielenkiintoisen artikkelin “Current Biology“-lehdessä. Siinä selitettiin, kuinka 34 viikkoa vanhat sikiöt reagoivat varjoihin, jotka ovat ihmisen muotoisia.

Tutkijat osoittivat valolla äidin kohdun seinämän läpi havainnoidakseen sitä, millä tavalla vauvat käänsivät päitään reagoidakseen ainoastaan kuviin, jotka olivat kasvojen muotoisia. Muunlaiset ärsykkeet, toiset muodot, eivät kiinnostaneet niitä.

Nämä kokeet paljastavat kaksi ihmeellistä asiaa. Ensinnäkin 33-34 viikkoa vanhat sikiöt voivat jo prosessoida aistitietoa ja erotella erilaista informaatiota.

Toiseksi vieläkin kiinnostavampaa on se, millä tavalla meidät on ohjelmoitu yhdistymään omaan lajiimme. Ei vaadita synnytyksen jälkeistä kokemusta, jotta voimme tietää esimerkiksi sen, miltä äitimme tai isämme näyttää.

Vauva ei tietenkään tunnista heidän kasvonpiirteitään, mutta se “tunnistaa” ja “muistaa” (kuten Platon sanoisi), mitä aspekteja, muotoja ja mittasuhteita heidän omalla lajillaan on.

Mitä muistan syntymästäni…

Emme muista mitään siitä ajasta, jolloin tulimme maailmaan. Se on hukkunut ajan mereen. Se on tunneli, joka katoaa niihin muutamiin poimuihin aivoissa, jotka eivät ole vielä muotoutuneet kypsässä etuotsalohkossa.

Muisti on epämääräinen tai olematon, koska vastasyntyneen aivoissa on hädin tuskin toimiva hippokampus. Hippokampus on rakenne, joka määrittää, mitä aisti-informaatiota siirretään “pitkäkestoiseen muistiin”.

Se ei ole aktiivinen kuin vasta 3-vuotiaana, jolloin lapsi alkaa kasata merkittäviä muistoja.

“Ihmisen elämässä on kaksi mahtavaa päivää – päivä jolloin synnymme, ja päivä jolloin ymmärrämme, miksi.”

-William Barclay-

Psykologit ovat kuitenkin selvittäneet, että 3-6 kuukautta vanhat vauvat säilyttävät jonkinlaisia muistoja joitakin aikoja. Ne ovat implisiittisiä tai tiedostamattomia muistoja, joita säilötään pikkuaivoissa.

Nämä muistot auttavat vauvaa yhdistämään lämmön ja turvallisuuden äitinsä ääneen. Ne ovat jälkiä, jotka liittyvät vaistoihin, niihin uinuviin kuiskauksiin aivoissamme, jotka liikuttavat meitä ja työntävät meitä kohti omaa lajiamme. Se olin elintärkeää.

Johtopäätöksenä kukaan meistä ei muista syntymäänsä. Emme tiedä, kuinka tunsimme tai mitä ajattelimme kun saimme yhteyden ulkoisen maailman muotoihin, väreihin ja hulluihin ääniin.

Ehkä se tuntui uhkaavalta. Ehkä panikoimme. Mutta ehkä pelko katosi heti kun meidät laskettiin äitimme rinnalle.

Koska meillä ei ole omia muistoja, arvostamme tarinoita, joita perheemme kertoo meille. Uniikkia, erityistä tarinaa siitä, kuinka synnyimme.