Kaarle Suuren legenda, tarina rakkaudesta

Kaarle Suuren legenda on yksi älykkäimmistä ja mielenkiintoisimmista Italo Calvinon tarinoista. Tämä suurenmoinen italialaisille vanhemmille Kuubassa syntynyt kirjailija jätti jälkeensä vakuuttavan todistuksen terävästä herkkyydestään ja selkeästä älykkyydestään tässä lyhyessä tarinassa.

Calvino taisteli aina radikaalin realismin ja rajoittamattoman mielikuvituksen välillä. Kaarle Suuren legenda on hyvä esimerkki tästä. Alkaen fantastisesta ja melkein epätodennäköisestä tarinasta, hän onnistuu vangitsemaan syvällisen ja analyyttisen näkemyksen intohimoisesta rakkaudesta. 

Monilla Calvinon töillä on satumainen sävy. Kaarle Suuren legenda voitaisiin luokitella tähän ryhmään. Tässä tapauksessa sen tarkoitus kuitenkin ylittää moraalin. Tämä tarina on vaikuttava romanttisen rakkauden paljastus. Italo Calvinon asema tässä aiheessa on todella lähellä senaikaista psykoanalyysia.

”Joko rakastat henkilöä, joka suojelee… tai sitten rakastat narsistista kuvaa itsestäsi.”

-Jacques Alain Miller-

Kaarle Suuren legenda ja rakkaus intohimona

Kaarle Suuren legenda alkaa näin: ”Myöhäisessä elämän vaiheessa keisari Kaarle Suuri rakastui saksalaiseen tyttöön. Paronit hänen hovissaan olivat huolestuneita kun he näkivät että tämä hallitsija, täydessä rakkauden intohimossa ja piittaamatta kuninkaallisesta arvokkuudestaan, laiminlöi valtion toimia.”

On mielenkiintoista, että Italo Calvino otti päähahmokseen vanhan ja vaikutusvaltaisen miehen. Se on ilmeisesti vastakohta sille nuoruuden asennolle, jossa rakkaus ylittää kaiken. Sillä ei ollut väliä kuka keisari oli, rakastuminen sai hänet sokeaksi kaikelle muulle. 

Valta ja rakkaus eivät ole kaksi yhteensopivaa todellisuutta, vaikka joskus ne kulkevatkin käsi kädessä. Tässä tapauksessa rakkaus voittaa vallan, ja tämä on ongelma joka saa koko valtakunnan vaaraan. Tämä on vain seuraavaksi tapahtuvien suurenmoisten tapahtumien alku.

Rakkaus, petos ja loitsu

Sen jälkeen kun Kaarle Suuri oli rakastunut niin voimakkaasti, tapahtui jotain käsittämätöntä. Hänen rakkaansa kuoli yllättäen. Mutta Kaarle Suuren legenda sanoo, ettei hänen rakkautensa kuollut tämän mukana. Tuskan sokaisemana keisari palsamoi rakkaansa ruumiin pitääkseen sen huoneessaan. Hän ei halunnut olla erossa tästä jähmeästä ruumiista hetkeäkään.

Tarina jatkuu, ”Arkkipiispa Turpin, Kaarlen makaaberista intohimosta huolestuneena, epäili loihtimista, ja vaati siksi ruumiin tutkimista. Kuolleen tytön kielen alta hän löysi sormuksen, jossa on kallisarvoinen kivi.”

Heille selvisikin sitten, että tämän rakkauden taustalla olikin loitsu. Kaarle Suuri ei ollutkaan siis rakastunut tähän nuoreen saksalaiseen. Se mistä tässä oli koko ajan ollut kyse ei ollutkaan oikeaa rakkautta vaan taikaa.

Italo Calvino alkaa tässä vaiheessa paljastamaan todellista rakkauden luontoa. Ihminen rakastuu siihen mitä toisella on, ei itse tuohon toiseen ihmiseen. Psykologisin termein voisimme sanoa, että taianomaiset elementit saavat aikaan rakkauden. Ei runollisessa mielessä, vaan kirjaimellisesti. Kun me rakastumme, päästämme irti logiikan säännöistä ja alamme rakastaa mahdotonta.

Rakkaus – sormus kallisarvoisella kivellä

Kaarle Suuren legendan loppu ei voisi olla yhtään yllättävämpi ja ylivoimaisempi. Sen jälkeen kun arkkipiispa löysi sormuksen, tapahtui seuraavasti: ”Heti kun sormus oli arkkipiispan käsissä, Kaarle Suuri rakastui intohimoisesti arkkipiispaan, ja hän järjesti tytön hautaamisen välittömästi. Jotta arkkipiispa voisi välttää nolon tilanteen, hän heitti sormuksen Bodenjärveen. Täten Kaarle Suuri rakastui järveen, eikä hän koskaan jättänyt tämän järven rantaa.”

Tarinan lopussa tämän järjettömän ja intohimoisen rakkauden luonto paljastuu. Lopussa Kaarle Suuri ei piitannut siitä, mikä hänen rakkautensa kohde oli. Siksi hän rakastui myös arkkipiispaan ja sitten järveen, jota hän rakasti ikuisuuden. Kaiken salaisuus oli tuossa taiotussa sormuksessa.

Sormus on hahmo jolla on rajat, mutta sen keskellä ei ole mitään. Se on ympyrä, joka määrittää tyhjyyden. Mutta sillä on kallisarvoinen kivi, jotain joka hohtaa, houkuttelee, jotain joka häikäisee. Lopussa rakkaus on tällaista, tai ainakin jotkut määrittelevät sen näin. Pyrkimys määrittää tyhjyyttä ei määritä mitään. Mutta tästä huolimatta rakkaus on kuitenkin olemassa ihmisissä ja se määrittää ihmisten elämiä. Intohimoinen rakkaus on syntynyt, se kasvaa ja kuolee mielikuvituksessa.