Helikopterivanhempia ja kalenteriäitejä - vanhemmat, jotka hallitsevat lapsiensa elämää

Termit “helikopterivanhempi” ja “kalenteriäiti” viittaavat vanhempiin, jotka ohjaavat ja järjestävät lapsensa elämän kokonaan heidän puolestaan. He koittavat toimia parhaiden aikomustensa mukaisesti, mutta päätyvät ainoastaan vähentämään pikkuistensa vapautta.

Helikopterivanhempi tai kalenteriäiti tarkkailee jatkuvasti lapsensa kotitehtäviä, kokeita ja toimintaa. Holhoaminen on jatkuvaa ja sillä pyritään suunnittelemaan lapsen jokainen minuutti elämästä tarkalleen.

He toimivat jokaisen tiedon ja akateemisen velvollisuuden vartijoina. Samalla he luovat dynaamisen riippuvuuden lapsiinsa. Tämän vuoksi lapsien on vaikeampaa oppia ottamaan vastuuta velvoitteista ja toiminnastaan.

Helikopterivanhemmat ja kalenteriäidit jättävät lapsensa tyhjiksi

Ylihuolehtiminen luo kuplan, joka mukailee yllä mainittuja ominaisuuksia. Lapsi kasvaa ajatukseen, jossa hän ei tunne itseään, ei kykene säätelemään tunteitaan tai ymmärtämään tarpeitaan. Myös omien tavoitteiden hahmottaminen hankaloituu.

Tällainen suhde vanhempien ja lasten välillä päättyy myrkyllisesti; lapset ovat loukussa ylisuojelevassa kuplassa, joka pyrkii panssarin tapaan estämään kaiken ulkomaailmasta tulevan. Turvallisen lapsuuden sijaan ylisuojelevaisuus ja hallinta kylvävät kuitenkin turvattomuuden siementä. Tällaisissa olosuhteissa kasvaneet lapset eivät siedä turhautumista ja tylsyyttä, sillä he ovat oppineet pelaamaan ainoastaan passiivista roolia.

Sen sijaan että vanhemmat suojelisivat lapsiaan epämukavuuksilta ja auttaisivat heitä loistamaan, he päätyvät määrittelemään yksityiskohtaisesti jokaisen “kuplalapsensa” liikkeen.

Termin alkuperä johtaa juurensa vuoteen 1969, jolloin Haim Ginnott kirjoitti kirjassaan “Between Parent & Teenager: my mom would float over me as if she were a helicopter.” Ilmiö on levinnyt sosiaalisesti ja olemme päätyneet siihen pisteeseen, jossa useat vanhemmat (epäoikeudenmukaisesti) syyttävät opettajia lapsiensa huonoista arvosanoista.

Helikopterivanhemmat ja kalenteriäidit:

• Tekevät päätöksiä lastensa puolesta jokaisella elämän osa-alueella.
• Tarkkailevat jokaista liikettä ja rauhoittavat lapsiaan välittömästi jokaisella yksityiskohdalla.
• Ratkaisevat lapsiensa konfliktit heidän puolestaan.
• Puhuvat monikossa: “Tulemme viettämään niin paljon aikaa tämän aineen parissa!” “Katso kuinka paljon he ovat antaneet meille kotitehtäviä!” jne.

Pakonomainen tarve hallita kaikkea on tuhoisaa myös vanhemmille. He yrittävät jatkuvasti venyttää itseään liian pitkälle. Tällaiset vanhemmat yrittävät tarjota lapsilleen elämän täynnä täydellisyyttä, rakkautta ja hoivaa sekä panostaa resurssien olemassaoloon. Toisin sanoen he yrittävät estää pikkuisiaan tekemästä virheitä, jotka todellisuudessa ovat tuon ikäisille täysin normaaleja.

Loppujen lopuksi todellisuus asettaa itsensä peliin ja kelluvat linnoitukset alkavat murentua. Suhde päättyy lopulta tukehtumiseen. Molemmat osapuolet ovat turhautuneita ja venytettyjä äärimmilleen, mikä johtaa syviin tunneperäisiin ongelmiin.

Ylisuojeleva vanhemmuus heijastuu masennuksena ja ahdistuneisuutena

Monien tutkimusten mukaan ylihuolehtiva kasvatus johtaa harmillisiin seurauksiin niin lyhyellä, keskipitkällä kuin pitkälläkin aikavälillä: lopputuloksena voi ilmetä masennusta, ahdistusta ja stressiä. Ylihuolehtivaisuuden hinta ei ainoastaan näy lapsissa, sillä myös vanhemmat kärsivät.

Heikkeneminen on vastaus kolmen perustavanlaatuisen psyykkisen tarpeen rajoittumiselle: tunne itsenäisyydestä, tunne kyvykkyydestä ja tunne yhteydestä toisiin ihmisiin. Jälkimmäinen on erityisen tärkeää nuoruusiässä, jolloin oman ikäisten seura on merkityksellistä. Kaikki, mikä rajoittaa lapsen psyykkistä kehitystä ja kasvua, tuo mukanaan seurauksia niin henkilökohtaisella kuin ihmissuhdetasollakin.

Ihanteellisinta olisi kasvattaa lapset huolenpidon ja huomion tasapainossa. Emme voi olla osallisia kaikissa elämän osa-alueissa tai velvollisuuksissa; lapsistamme ei saisi tulla epäpäteviä, riippuvaisia tai hyödyttömiä. Meidän tulee huolehtia heistä, mutta samalla antaa tilaa myös itsenäiselle kasvulla ja kehitykselle.