Kukaan ei paranna itseään satuttamalla muita
Yksikään loukkaantunut ihminen ei parane työntämällä kipuaan toisille; etenkin jos kivun työntäminen kohdistuu hänen rakastamiinsa ihmisiin. On kuitenkin mahdollista, että löydämme itsemme ajoittain tästä tilanteesta – siitäkin huolimatta, ettemme todellisuudessa halua tai edes huomaa sen alkavan.
On hyvin surullista tuntea itsensä huonoksi. Vieläkin surullisempaa on tulla tietoiseksi siitä. Käytämme sitä eräänlaisena puolustusmekanismina, jossa pyrimme suojelemaan itseämme väärällä instrumentilla: lisäämällä jännitystä ihmissuhteissamme. Työnnämme turhautumista ja kipua muita kohden, sillä uskomme heidän lopulta antavan meille kuitenkin anteeksi.
Ajattele: eikö tunnu pahalta työntää ihmisiä pois elämästä vain koska tunne-elämäsi on hetkellisesti tukkeutunut? Eikö olekin totta, että olet joskus rakentanut kaiken ympärille seiniä vain, koska joku hyökkäsi sinua vastaan?
Sydämemme on yksi arvokkaimmista elimistämme. Ymmärrämme sen toisenlaisen merkityksen tunteiden keskuksena ja kumppanina, josta meidän tulee huolehtia. Siksi ei ole tervettä sulkea sydäntään – kylmettyneenä se on ainoastaan kykeneväinen antamaan kylmää. Jos kärsimme, meidän tulee toipua. Ja jos emme anna sen tapahtua, vahingoitamme lopulta myös ihmisiä ympärillämme.
Paranemisprosessi ottaa paikkansa meissä
Kun räjähdämme ulospäin tavalla tai toisella, emme tee sitä ulkoisen provosoinnin tuloksena. Teemme sen, koska haava sisällämme alkaa puhjeta. Kuvittele, että satutettuamme itseämme jättäisimme haavamme yksin ilman puhdistusta ja peittoa. Mitkä olisivat seuraukset?
Ensinnäkin haava voisi tulehtua, mikä vaatii paljon lisätyötä korjautuakseen. Tai ehkä joku kävelisi ohitsemme ja tönäisisi meitä vahingossa. Tässä tapauksessa kokisimme kipua ja reagoisimme negatiivisesti ihmiseen, joka koski meihin. Ongelman ydin ei kuitenkaan ole lähtöisin tuosta ihmisestä; se on lähtöisin kyvyttömyydestämme hoitaa haavaamme.
Kukaan ei halua nähdä meitä tällaisina. Miksi kostaa siitä muille?
Teoriassa olisi ihanteellista, jos kaikki pitäisivät tämän ajatuksen mielessään: ihmiset jotka ovat elämässäni, ovat siinä koska he rakastavat minua ja he ovat onnellisia nähdessään minun voivan hyvin; eikä ole oikein kostaa heille huonoa mielialaani tai yrittää korjata tilanne heidän kustannuksellaan.
Palatkaamme oletukseen, jota rakastettu Pikku Prinssi -kirjankin kirjoittanut kirjailija jätti työhönsä: vaikka kaikenlaisten eläinten, myös ihmisen, ensireaktio pohjautuu puolustukseen, kaikki ihmiset eivät tahdo vahingoittaa meitä elämässämme. He eivät ole syyllisiä siihen, mitä elämässämme tapahtuu.
Emme toivu kieltäytymällä uusista ihmissuhteista tai rakentamalla seiniä ympärillemme. Emme myöskään pysty estämään kaikkea tapahtumasta uudelleen. Näin ollen ei ole hyödyllistä vastustaa niitä, jotka koittavat auttaa ongelmassamme. Ongelman piilottaminen ei koskaan poista sen läsnäoloa. Kysy itseltäsi: voisiko tämä tapahtua sinulle?