Kuinka opin sanomaan muille "ei" ja itselleni "kyllä"

Elämme yhteiskunnassa, jossa katsotaan, että kaiken on oltava täydellistä, dynaamista ja onnellista. Meidän odotetaan aina vastaavan “kyllä” jokaiseen meille esitettyyn suunnitelmaan tai pyyntöön.

Itse asiassa “kyllä” -vastauksesta on tullut normi. Olen kuitenkin oppinut, että se toimii kuin myrkky, joka tyhjentää meidän olemuksemme. Ihan huomaamattamme se heikentää ja huonontaa meitä, kunnes emme enää pysty antamaan enempää.

Emme aina enää ole tietoisia asioista, joita tarvitsemme, ja tyhjyyden tai yksinäisyyden tunteet valtaavat meidät. Tästä syystä haluan kertoa, kuinka opin sanomaan muille “ei”, jotta voisin sanoa “kyllä” itselleni.

Tämä polku on merkinnyt minun omien halujeni ja tarpeideni huomioon ottamista. Lisäksi rauhallinen, välittävä, nöyrä ja vilpitön “ei” on todella voimakas itsemyötätunnon osoitus. Näin aloin huolehtia itsestäni ja analysoida rauhallisesti viestejä, joita kehoni ja mieleni yrittivät kertoa minulle. Näin tein sen.

Kuinka opin sanomaan muille “ei”

Olen oppinut, että kun sieluni syvyyksistä nousee tarve sanoa “ei” jollekulle, minun on kiinnitettävä siihen huomiota. Se voi olla mikä tahansa: jokin suunnitelma, toiminta, tapahtuma, tapaaminen, puhelu… jopa ei-toivottu halaus.

Aloin sanoa “ei”, kun tajusin, että näin tehdessäni olin tulossa tietoiseksi siitä osasta itseäni, jonka olin hylännyt jonnekin. Elin vain muita varten ja olin lopettanut elämisen itselleni.

En oikein osannut sanoa “ei” loukkaamatta muita. Pelkäsin sitä, mitä he ajattelisivat tai kuinka he reagoisivat kieltäytymiseeni.

Syyllisyyden käsitteleminen

Syyllisyys on sensurointia. Kerron sinulle kuitenkin salaisuuden: se on vain ohikiitävä tunne. Se ei kestä ikuisesti, eikä sitä ole koskaan asennettu pysyvästi sydämiimme. Kaikella on alku ja loppu. Syyllisyys ei ole poikkeus.

Mielestäni meidän kaikkien on opittava sanomaan “ei” jossain vaiheessa elämäämme. Kukaan ei synny itsevarmaksi. Itsevarma ei ole geneettinen malli, vaan se hankitaan kokemuksen kautta.

Yksi niistä strategioista, jotka auttoivat minua käsittelemään syyllisyyttä parhaiten, oli itsevarmuus. Itsevarmuudella ilmaisin sen, mitä ajattelin, tunsin ja halusin vapaasti, läpinäkyvästi ja vilpittömästi. Itsevarmuus on oppimisprosessi, joka muuttaa ihmistä poikkeuksellisen paljon.

Opin, että itsevarmuus tarkoitti ajatusteni yhdistämistä tunteisiini, jotta muut voisivat ymmärtää minua. Tässä on joitain esimerkkejä vakuuttavista vastauksista, joita olen käyttänyt vuosien varrella:

• En mene kokoukseen, koska olen uupunut ja tarvitsen lepoa.
• En halua nähdä sitä elokuvaa, koska kauhuelokuvat pelottavat minua.
• En aio viettää yötä kanssasi sairaalassa, koska tunnen itseni henkisesti uupuneeksi.
• Kysyit minulta, aiommeko mennä kaupungille, mutta en todellakaan halua tällä hetkellä.
• Se, mitä sanoit aiemmin, todella häiritsi minua ja sai minut tuntemaan häpeää ja nöyryytystä. En halua kokea sitä uudestaan, joten älä tee sitä.
• Arvostan sitä, että välität minusta, mutta jatkuva kysymysten esittäminen väsyttää minua. Älä ole niin töykeä.

Oli äärimmäisen vapauttava teko oppia sanomaan “ei”. Ensimmäistä kertaa aloin miettimään, mitä minä haluan. Aloin arvostaa omia ajatuksiani, tunteitani ja toiveitani.

On välttämätöntä osata sanoa “ei”

On sekä fyysinen että psyykkinen tarve osata sanoa “ei”. Koska jos emme sano “ei” jollekin sellaiselle, joka satuttaa meitä, tukehduttaa tai piinaa meitä, se heikentää itsetuntoamme.

Niin tapahtui minun itsetunnolleni. Kun asetin muut ihmiset etusijalle, jäin itse taustalle. Lisäksi tausta, joka oli niin tuskallinen, sai minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi.

Olen oppinut, että nukun itseni kanssa joka yö, aina. Se on ehdoton varmuus. Nyt tiedän, että kun menin nukkumaan tuntien tehneeni kaikkeni muiden hyväksi, mutta työntäen itseni taustalle, olin laiminlyönyt oman itsetuntoni täysin.