Tarina Beethovenin "Oodi ilolle" takana
Lähes kaksi vuosisataa on kulunut, ja Beethovenin “Oodi ilolle” on edelleen toivon, rauhan ja toveruuden symboli. Se on mestarillinen musiikkijuhla, joka saa kaikki sen kuuntelevat tuntemaan olonsa lähes välittömästi täynnä positiivisten tunteiden virtaa. Elämä näyttää aina kauniilta, kun tätä kappaletta soitetaan.
Luojalleen se oli kuitenkin enemmänkin kuin oodi raivolle ja lunastukselle. Aikana, jolloin ääniä ei enää hänelle ollut ja hän tunsi itsensä tuhoutuneeksi muusikon pahimmasta kirouksesta, tämän hymnin säveltäminen oli oodi ponnistelulle ja taiteelliselle selviytymiselle. Hän onnistui säveltämään upean teoksen. Sen ensi-iltana hän ei ollut edes tietoinen siitä, kuinka innoissaan yleisö oli ja kuinka ihmiset hurrasivat ja taputtivat hänelle. Itse asiassa hän ei kuullut mitään.
Yksi muusikoista joutui ilmoittamaan Beethovenille yleisön reaktiosta, jolloin tämä pysähtyi kiittämään yleisöään. Hän oli vasta toisen osan lopussa ja hänellä oli edessään suuri osa työstä.
“Oodi ilolle” oli Friedrich Schillerin vuonna 1785 kirjoittama runo, jonka alkuperäinen nimi on An die Freude (saksaa, tarkoittaen “Ilolle”) ja johon Beethoven perusti teoksensa.
Kuinka “Oodi ilolle” syntyi
Kun Ludwig van Beethoven oli vielä teini-ikäinen, hän joutui transsendenttisen idealismin ja valistuksen perustan lumoihin. Oli tavallista nähdä hänet Immanuel Kantin pitämillä luennoilla Bonnin yliopistossa. Myös täällä hän löysi jotain, joka välittömästi resonoi häneen: Friedrich Schillerin runot.
Beethoven oli hieman yli 15-vuotias, kun häntä alkoi kiehtomaan “Oodi ilolle”, runo, joka edusti valistusliikkeen olemusta. Schiller halusi korostaa sellaisia arvoja kuten vapautta, oikeudenmukaisuutta ja inhimillistä onnea. Hän ajatteli, että kansalaisten hyvinvoinnin ja onnen tulisi olla politiikan keskipisteessä, vain silloin rauha ja sosiaalinen harmonia olisivat mahdollisia.
Tämä runo oli kirjoittajansa mukaan suudelma kaikille. Beethoven halusi olla huulet, jotka antaisivat äänen tuolle runolle, musiikkia, joka välittäisi yleismaailmallisesti noita jaloja tarkoituksia…
Kun pimeys laskeutui Euroopan ja Beethovenin päälle
Unelma valistuksesta ja sen lupaus onnesta jäi pelkäksi kangastukseksi. Muutama vuosikymmen myöhemmin Ranska joutui terroritilaan ja yli kymmenentuhatta päätä katkaistiin. Friedrich Schiller kuoli nähdessään, miten hänen runonsa “Oodi ilolle” oli täydellinen epäonnistuminen, absurdi entelekheia, ja jotain, jota hän häpeäsi olosuhteet huomioon ottaen.
Todellakin, hänen idealistinen fantasiansa oli päätynyt törmäykseen ankaran todellisuuden kanssa. Edes taiteella, kirjallisuudella ja runoudella ei ollut voimaa muuttaa ihmisten mieliä, jotka olivat aina niin innokkaita väkivaltaan. Euroopan vallankumoukselliset ajat olivat niin synkkiä, että jopa nuoren Beethovenin musiikki lakkasi olemasta tuoretta ja kevyttä ja sai myrskyisempiä sointuja.
Hän oli hieman yli 30-vuotias kirjoittaessaan Heiligenstadtin testamentin, jossa hän selitti epätoivoaan veljilleen. Hän tuli kuuroksi varhain, jotain niin käsittämätöntä ja sydäntäsärkevää muusikolle, että hän jopa harkitsi oman henkensä ottamista. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.
Beethoven katsoi aina, että hänen oli tuotava jotain vallankumouksellista ja ainutlaatuista musiikin maailmaan. Siitä hetkestä lähtien, kun hän kohtasi progressiivisen ja korjaamattoman kuulonaleneman, hän siirtyi pakkomielteisesti ja kuumeisesti sävellykseen. Schillerin “Oodi ilolle” kaikui jälleen hänen mielessään.
Sinfonia nro 9 on myös Beethovenin viimeinen valmistunut sinfonia ja on täysin erilainen kuin sitä edeltänyt sinfonia.
“Oodi ilolle” ja Beethovenin halu valaista ihmiskuntaa
Kun Beethoven kirjoitti 9. sinfonian osan “Oodi ilolle”, hän oli menettänyt kuulonsa ja navigoinut eristyneisyydessä, sairaudessa, särkyneessä sydämessä useiden menetettyjen rakkauksien takia, masennuksessa ja itsemurha-ajatuksissa. Luomisesta ja hänen pakkomielteestään luoda musiikkikappale Schillerin runosta tuli hänen jalansijansa. Se antoi hänelle mahdollisuuden tulla esiin pimeydestä.
Beethoven toivoi, että “Oodi ilolle” valaisisi ihmiskuntaa ja elvyttäisi toivon, vapauden ja rauhan arvot kaikkien kansojen keskuudessa. Hänen musiikkinsa piti kaikua niin, että hän pääsisi taivaaseen ja kaikkien ihmisten sydämiin. Hänen sinfoniansa toimi kuitenkin myös sisäisenä majakkana hänelle itselleen.
Sanotaan, että kerran hän menetti ajantajunsa, kun hän oli syventynyt tuomaan Schillerin runoa musiikkielämään 27 vuotta sen lumoukseen joutumisen jälkeen. Hän alkoi kävellä hädin tuskin pukeutuneena ajatuksiinsa uppoutuneena. Viranomaiset heittivät hänet jossain vaiheessa vankilaan, koska he pitivät häntä dementoituneena kulkurina.
Pormestari haki hänet vankilasta, pyysi anteeksi ja vei hänet takaisin kotiinsa vaunuissa. Kotiin saavuttuaan Beethovenin mieli kuhisi ideoita. Hänen inspiraationsa oli niin ahne, sähköinen ja hehkuva, että hän onnistui viimeistelemään työn. Tämän hän teki. Todellakin, omasta pimeydestään hän onnistui valaisemaan maailmaa toivolla jo unohtumattomalla “Oodi ilolle”.
Pääkuva: Ernando Febrian / Shutterstock.com
Kaikki lainatut lähteet tarkistettiin perusteellisesti tiimimme toimesta varmistaaksemme niiden laadun, luotettavuuden, ajantasaisuuden ja pätevyyden. Tämän artikkelin bibliografia katsottiin luotettavaksi ja akateemisesti tai tieteellisesti tarkaksi.
- Bonds, Mark Evan, “Symphony: II. The 19th century”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, Second Edition (London: Macmillan, 2001), 29 vols
- Patricia Morrisroe “The Behind-the-Scenes Assist That Made Beethoven’s Ninth Happen ” New York Times December 8, 2020
- Wegner, Sascha (2018). Symphonien aus dem Geiste der Vokalmusik : Zur Finalgestaltung in der Symphonik im 18. und frühen 19. Jahrhundert. Stuttgart: J. B. Metzler.