Sopeutumisen neurobiologiaa
Sopeutumisen neurobiologia on tutkimusalue, joka selittää yhden ihmisaivojen kiehtovimmista prosesseista.
Sopeutumisen neurobiologiassa tarkastelun kohteena on se prosessi, jonka ansiosta jotkut ihmiset onnistuvat selviytymään epäedullisissa elämäntilanteissa vaikeista stressitekijöistä huolimatta. Mielenkiinnon kohteena on siis se, kuinka nämä ihmiset kykenevät sopeutumaan myös vaikeaan tilanteeseen pystyen samalla huolehtimaan henkisestä terveydestään ja rajaamaan trauman vaikutuksia jokapäiväisessä elämässään.
Sana “sopeutuminen” edustaa käsitettä, josta on tullut melko merkittävä viime vuosikymmeninä. Sopeutuminen inspiroi meitä, pidämme sitä arvossa ja monet meistä jopa lukevat aiheesta ja koettavat nähdä vaivaa sen hyväksi. Asiaan liittyy yksi erityinen piirre, joka kiinnostaa erityisesti neuropsykologeja.
Pohdimme syitä siihen, miksi jotkut ihmiset pystyvät käsittelemään tehokkaasti monimutkaisia ja ikäviä tilanteita, kun taas toiset joutuvat pysyvän voimattomuuden tunteen kouriin.
“Maailma rikkoo jokaisen meistä, mutta erityistä on se, että jotkut ovat vahvoja myös rikotuista paikoista”.
-Ernest Hemingway-
Kohtaamme sopeutumisen tarvetta koko ajan kaikissa eri muodoissa ja mittasuhteissa. Tarkastellaan esimerkiksi kolmea sisarusta, jotka joutuivat käymään läpi vanhempansa traumaattisen menetyksen.
Vaikka näillä lapsilla on samat kasvuolosuhteet ja sama kasvuympäristö, se saattaa johtaa hyvin erilaisiin käyttäytymismalleihin.
Jotkut heistä kantavat mukanaan tätä traumaattista kokemusta, joka ilmenee muun muassa käyttäytymisongelmina, alhaisena itsetuntona, levottomuutena tai oppimisvaikeuksina.
Toiset sitä vastoin sopeutuvat tilanteeseen muita paremmin ja onnistuvat säilyttämään psykologisen tasapainonsa traumasta huolimatta. Tämä herättää meissä monia kysymyksiä… Mitkä neurobiologiset mekanismit tekevät ihmisistä paremmin tai huonommin sopeutuvia?
Sopeutumisen neurobiologiasta ja stressinsietokyvystä
Sopeutuminen merkitsee hyvää stressinsietokykyä ja kykyä käyttää stressiä jopa omaksi hyväkseen. Varsinkin yksi ajatus herättää huomiota: aivojen tarkoitus on ennen kaikkea vaaratilanteiden tunnistaminen.
Yksi prioriteeteistamme on jäädä henkiin, minkä vuoksi käsittelemme huolia, ennakoimme negatiivisia asioita ja kartoitamme kaikenlaisia ympäristössämme esiintyviä riskejä ovatpa ne sitten fyysisiä, sosiaalisia tai tunteita koskevia.
Sopeutumisen neurobiologiaan perehtyneet asiantuntijat kertovat meille, että kohtuullinen stressitaso on kaikista paras vaihtoehto, sillä se valmistaa meidät toimintaan.
Jos murheet, pelot, menneisyyden muistot tai epävarma tulevaisuus ahdistavat ja piinaavat meitä, tästä aiheutuvasta tuskasta tulee kroonista, mikä muuttaa aivojamme geneettisesti ja neurologisesti.
Tämän seurauksena alamme kärsiä mielenterveysongelmista, tunnemme itsemme onnettomiksi emmekä pysty sopeutumaan monimutkaiseen ympäristöön.
Tiedämme, että voimme parantaa stressin hallintaa ja muutoksiin sopeutumista. Joillakin ihmisillä on kuitenkin luontainen kyky hallita stressiä ja sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Sitä vastoin toisilla ihmisillä on suuria ongelmia selvitä paljon pienemmistä ja jokapäiväisistä vaikeuksista.
Mistä tämä mahtaa johtua? Neurobiologian mukaan aivoillamme on tietynlainen “sopeutumiskyvyn” aste.
Hormonien ja aivojen välittäjäaineen rooli sopeutumisessa
Vuoden 2016 alkupuolella “Nature” -nimisessä kansainvälisessä tieteen aikakauslehdessä julkaistiin mielenkiintoinen tutkimus sopeutumisen neurobiologiaa koskien. Kyseisessä artikkelissa selostetaan, että tämä kyky liittyy aivojen hyvin erityisiin alueisiin: neokorteksiin eli aivokuoren uloimpaan osaan, aivokuoren alaiseen osaan, mantelitumakkeeseen, hippokampukseen eli aivotursoon ja sinertävään aivotäplään eli sinitumakkeeseen.
Mielenkiintoisin ja merkittävin asia tässä kaikessa on hormonien ja aivojen välittäjäaineiden toiminta. Ne joko edistävät tai estävät kykyämme sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.
- Anabolisiin steroideihin luokiteltavalla dehydroepiandrosteronilla eli DHEA-hormonilla on kyky säädellä kortisolin eli niin sanotun stressihormonin vaikutusta aivoihimme. Henkilöt, jotka kärsivät tämän hormonin puutteesta, ovat tämän vuoksi huonommin sopeutuvia.
- Ihmisaivoissa on kahden tyyppisiä stressiin liittyviä reseptoreita. Yksi niistä aktivoituu ensin pienellä kortisolin määrällä. Se stimuloi aivotursoa voimistamaan muistojen jättämiä jälkiä.
- Toinen niistä aktivoituu myöhemmin, kun veressä on suurempi määrä kortisolia. Tämä vaikuttaa muistomme laatuun siten, että se stimuloi toista reseptoria enemmän. Huonommin sopeutuvilla ihmisillä on korkeampi kortisolitaso kehossaan sen seurauksena, että nämä reseptorit reagoivat.
Lasten jaottelu orkidealapsiin ja voikukkalapsiin
Yksi asia, joka huonommin sopeutuvilla ihmisillä on usein yhteistä, on se minkä tyyppinen lapsuus heillä oli. Lapsuus, jolle on tyypillistä epävarmat tai vaihtelevat kiintymyssuhteet, lapsen tunteiden torjuminen, hyväksikäyttö tai jokin erityinen traumaattinen kokemus aiheuttaa lapselle haitallista stressiä, mikä sitten puolestaan vaikuttaa myöhemmin hänen aivojensa kehitykseen.
Sopeutumisen neurobiologiassa lapset luokitellaan toisinaan joko orkidealapsiin tai voikukkalapsiin.
- Orkidealapset ovat niitä, joita kuvailimme juuri. He ovat niitä, joilla on ollut traumaattinen lapsuus. Ympäristön tekijöiden lisäksi on olemassa epigeneettisiä tekijöitä. Olemme havainneet esimerkiksi sen, että äidit kärsivät yhä enemmän tunnetason stressistä. Tämän seurauksena kortisoli siirtyy myös vauvan elimistöön. Se vaikuttaa vauvan aivojen mantelitumakkeessa olevien hermosolujen välisiin yhteyksiin.
- Voikukkalapset ovat sitä vastoin niitä, joilla on edelliseen ryhmään verrattuna useista syistä paljon parempi stressinsietokyky. Lapsen isän tai äidin geneettinen perimä, kasvaminen vakaiden ja turvallisten kiintymystä sisältävien perhesiteiden keskellä ja hyvässä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa saa lapsessa epäilemättä aikaan edelliseen verrattuna paremmin sopeutuvan asenteen elämään ja sen mukanaan tuomiin vaikeuksiin.
Sopeutumisen neurobiologiaa koskevana johtopäätöksenä voidaan todeta, että kykymme tällä alueella riippuvat alunperin hormoneista ja aivojen välittäjäaineista, epigenetiikasta ja lapsuudestamme.
Tämä saattaa vaikuttaa sinusta jossain määrin ennalta määrätyltä. Kuten olemme tässä artikkelissa selvittäneet, on myös mahdollista oppia sopeutumaan, kehittää taitojaan ja soveltaa niitä uusiin yhteyksiin.
On esimerkiksi olemassa aivojen neuroplastisuutta koskevia tutkimuksia. On lisäksi tutkittu sitä, kuinka uusien toimintojen aloittaminen ja uusien ajatusten ja asenteiden soveltaminen voi tehdä aivoistamme paljon sopeutuvammat.
On aina hyvä aika investoida enemmän itseemme ja oppia kohtaamaan elämän ongelmat energisempänä, vahvempana ja optimistisempana.