Parantuminen tarkoittaa sitä, että kipu ei enää hallitse elämäämme

Kirjoittanut ja tarkastanut psykologi Valeria Sabater.

Viimeisin päivitys: 22 joulukuuta, 2022

Psyykkisten haavojen parantaminen ei tarkoita unohtamista. Se tarkoittaa, enemmän kuin mitään muuta, että saavumme siihen pisteeseen jossa nämä haavat eivät enää hallitse elämäämme. Tämä vaatii huolellista muutoksen prosessia. Meidän on ymmärrettävä, että tämän muutoksen jälkeen emme ole enää ennallamme. Parantuminen ei tarkoita että palaamme ajassa taaksepäin, vaan se tarkoittaa uudelleen rakentamista ja muodon antamista jollekin uudelle, jollekin vahvemmalle ja jollekin arvokkaammalle.

Meillä kaikilla on haavoja, jotka tarvitsevat huomiotamme. Elämme maailmassa, joka on täynnä eri tyyppistä väkivaltaa. Jotkut niistä ovat avoimempaa kun taas muut hiljaista ja piilotettua. Asiat kuten seksismi, syrjintä, kiusaaminen, fyysinen uhkaaminen tai uhkaaminen sosiaalisessa mediassa, perheongelmat ja jopa kulttuurilliset viestit kauneudesta ja menestyksestä, voivat kaikki jättää meihin omat jälkensä.

Viime vuosisatojen aikana länsimaalainen psykologia on yrittänyt, vaihtelevin menestyksin, parantamaan näitä haavoja monilla eri tekniikoilla. Tämä tiede pyrkii näkemään vaivaa lievittääkseen kipua ja tarjotakseen meille kunnollisia tekniikoita kehittääksemme ajatuksiamme ja käyttäytymistämme. Yleinen tavoite on tehdä positiivisia elämänmuutoksia.

Mutta mikään näistä ei kuitenkaan ole mahdollista, jos itse potilas ei ole halukas. Monet kärsivät ihmiset päättävät jättää kipeät asiat huomioimatta. Puristamme kätemme nyrkkiin, suljemme sydämemme ja marssimme eteenpäin katsomatta taaksemme.

Kuten voit todennäköisesti arvata, tämä strategia on huono. Eräs toinen virhe, jonka me usein teemme, on uskoa että aika parantaa haavat itsestään. Että meidän on vain annettava päivien, kuukausien tai vuosien kulua, jotta asiat ratkeavat itsestään. Aika ei kuitenkaan paranna mitään. Meidän on käsiteltävä kipeät asiat.

Haavojen parantaminen: ensisijaisen kivun etsiminen

Anna on 30-vuotias nainen. Noin 8 kuukautta sitten hänen isänsä kuoli aivohalvaukseen. Kaikki ihmiset hänen ympärillään, mukaan lukien hänen kumppaninsa ja perheensä, hämmästelivät sitä kuinka hän käsitteli suruaan. Hän ei ottanut töistä lainkaan vapaata. Päinvastoin, hänestä tuli melkein pakkomielteinen töitään kohtaan ja hän alkoi tekemään töitä hurjaan tahtiin.

Kukaan ei nähnyt hänen itkevän tai osoittavan minkäänlaista tunteellista reaktiota. Hän oli sen sijaan aktiivisempi kuin koskaan. Hän oli kotona harvoin. Aivan kuin hän olisi yrittänyt pitää itsensä kiireisenä, jotta hänellä ei olisi aikaa ajatella tai tuntea. Sitten hän saavutti sellaisen uupumuksen ja stressin pisteen, että hän päätti mennä lääkärilleen pyytämään ”jotain, joka auttaa nukkumaan tai rentoutumaan”. Lääkäri päätti kuitenkin lähettää Annan psykologille.

Ensimmäisen arvioinnin jälkeen psykologi huomasi kaksi asiaa todella selvästi. Ensimmäinen oli se, että Anna ei ollut käynyt läpi minkäänlaista suremisprosessia. Toinen oli se, että hän oli luonut itselleen todella tehokkaan ”selviytymisversion” itsestään, joka piilotti sisällään todella syvää ja alkuperäistä kipua. Annan oli parannettava haavansa, ne todelliset, perimmäiset haavansa. Hänen menneisyydessään oli kenties jotain traumaattisia tapahtumia, jotka aktivoituvat hänen isänsä kuoleman myötä. Kaikki nämä yhdistettynä saivat aikaan entistä monimutkaisemman tunnemyllerryksen.

Tämä tarina auttaa meitä ymmärtämään kaksi asiaa, josta puhumme jatkossa. Kun kohtaamme kivun, tyhjyyden tai hämmennyksen, jotka traumaattinen tapaus kuten pahoinpitely, menetys tai kaltoinkohtelu voivat saada aikaan, yritämme usein vain kääntää sivua ja unohtaa tapahtumat. Siksi me luomme tällaisen ”vääristyneen minän”, hahmon joka auttaa meitä pysymään pinnalla.

Tästä huolimatta haava on edelleen olemassa, odottamassa. Se leviää vähitellen ja saa aikaan jopa muita, toissijaisia haavoja (eristäytyminen, persoonallisuushäiriöt, ahdistus, masennus…).

Psyykkinen ensiapu

On olemassa eräs mielenkiintoinen kirja nimeltään The Primal Wound (“Ensisijainen haava”), jonka on kirjoittanut John Firman. Tämä kirja selittää jotain mielenkiintoista ja hyödyllistä. Parantuminen ei tarkoita trauman pois pyyhkimistä. Siinä on enemmänkin kyse itsemme mahdollistamisesta ihmisinä. Mikä tärkeämpää, siinä on kyse empaattisen yhteyden luomisesta tähän ensisijaiseen haavaan.

Tämä viimeinen osa voi vaikuttaa oudolta tai kompleksilta. Ymmärtääksemme sitä, meidän on muistettava jotain: kun henkilö hakeutuu terapiaan, ensimmäinen asia mitä hän huomaa on empaattinen ympäristö. Hän on lämpimässä ja intiimissä ympäristössä, jossa psykologi yrittää yhdistyä potilaaseen. Se mitä potilaan on tehtävä, on yritettävä yhdistyä empaattisesti omiin haavoihinsa ja sisäisiin tarpeisiinsa. Hänen on yhdistyttävä kaiken sen kivun kanssa jonka hän on laiminlyönyt ja yrittänyt unohtaa. 

Tekemällä näin me voimme parantaa tämän ensisijaisen trauman ja sen toissijaiset vaikutukset, askel askeleelta. Tämä on herkkä prosessi. Eräs toinen asia jota tohtori Firman selittää kirjassaan, on kunnollisen psyykkisen ensiavun tuntemisen tärkeys kaikkia näitä ”emotionaalisia haavoja ja mustelmia” varten, ne joista me kärsimme joka päivä. Tarkastellaan muutamia esimerkkejä.

5 ensiaputekniikkaa haavojen parantamiseen

• Kuvaile ja ole tietoinen. Ensimmäinen neuvo on, että emme siirrä mitään huomiseksi, minkä voimme tehdä tänään. Älkäämme jättäkö huomioimatta sitä, mikä vaivaa meitä tänään. Paras tapa tehdä tämä on tietää kuinka kuvailla tunteellisia tilojamme. Sanat kuten, ”tänään tunnen oloni tyhjäksi, vihaiseksi, loukatuksi, pelokkaaksi, tunnen oloni yksinäiseksi, turhautuneeksi, jne.” voivat auttaa.
• Seuraava askel on, ettemme ole riippuvaisia. Meidän on ymmärrettävä, että kukaan ei ansaitse olla traumaattisen haavan, pettymyksen tai jatkuvan negatiivisen mielentilan uhri.
• Kolmas askel on tuntea myötätuntoa itseään kohtaan. Kenenkään ei pitäisi rakastaa sinua tai olla huolissaan tuskastasi enemmän kuin sinä itse. Myötätunnon tunteminen tarkoittaa sitä, että teemme kivusta näkyvän ja ymmärrämme, että se tarvitsee hoitoa ja helpotusta.
• Hyvä tukijärjestelmä. Vaikka ehkä suosimmekin sitä, aina ei ole hyvä käsitellä ongelmiamme ja jokapäiväisiä haavoja ja mustelmia yksin. Hyvä tukijärjestelmä sallii meidän tuulettua, ja itsemme ilmaiseminen on todella hyödyllistä.

Viimeinen askel on muuttuminen. Kivun parantaminen tarkoittaa enemmän kuin yhden muutoksen tekemistä. Se vaatii enemmän kuin yhden säädön tekemistä henkilökohtaisella tasolla ja ympäristössämme, antaakseen jotain uutta. Joskus uusien ihmisten tapaaminen, uusien projektien aloittaminen tai uuden harrastuksen aloittaminen voivat olla tarpeellisia kannustimia aloittaaksemme unelmoimisen uudelleen.