Pahuuden asteikko – itsepuolustuksesta psykopaatteihin

4.2.2019

Oikeuslääketieteen psykiatri ja Kolumbian yliopiston professori Michael Stone on tiedonlähteemme kun on kyse ”pahuuden anatomian” tietämyksestä. Hän kehitti apuvälineen nimeltä ”pahuuden asteikko”, joka on yhtä aikaa mielenkiintoinen kuin myös huomiota herättävä. Tämän asteikon on tarkoitus toimia apuna eri aggressiivisuustason tai psykopaattisten vaistojen arvioinnissa, jotka voivat kehittyä ihmisen sydämen synkimmissä osissa.

Jotkut ihmiset ajattelevat, että ”pahuuden asteikko” on laskeutuminen Danten helvettiin. Jokainen ympyrä tai linkki määrittää eri vakavuustasoisia syntejä. Ne vaihtelevat sellaisista teoista, jotka voimme kaikki ehkä oikeuttaa tai ymmärtää, sellaisiin tekoihin jotka ovat niin äärimmäisiä ja käsittämättömiä, että niillä kerjätään uskoa.

”Maailmaa eivät uhkaa pahat ihmiset, vaan ennemminkin pahuuden sallivat ihmiset.”

-Albert Einstein-

Meidän tulisi sanoa ensin, että tältä apukeinolta, vaikka sen onkin kehittänyt hyvin tunnettu oikeuslääketieteen psykiatri, puuttuu kliininen arvo, kun on kyse rikollisen tuomitsemisesta. Tohtori Stone itse, kuten myös monet muutkin tiedeyhteisön jäsenet, väittää kuitenkin että tämä näkökulma perustuu yli 600 rikollisen yksityiskohtaisiin analyyseihin ja se on riittävän perusteellinen. He uskovat sen olevan keino ymmärtää väkivallan ja pahuuden synnyttämiä siemeniä.

Stonen pahuuden asteikko

Ehkä oikeuspalvelujen ja oikeuslääketieteellisen yhteisön skeptisyys pahuuden asteikon suhteen tulee sen alkuperästä. Vuosien 2006-2008 välillä amerikkalainen televisiokanava American Discovery Channel näytti ohjelmaa nimeltä ”Most evil”. Siinä tohtori Stone analysoi useiden murhaajien, sarjamurhaajien ja psykopaattien profiileja. Hän tutki satojen rikollisten tietoja pohtien heidän menetelmiä ja motivaatioita.

Michael Stone ja pahuuden asteikko

Hän teki myös lukuisia haastatteluja monien vankilassa olevien rikollisten kanssa ja pystyi siten osoittamaan yleisölle kuinka hänen kuuluisa luokitteluapuvälineensä luotiin.

”Pahuuden asteikko kiehtoi yleisöä melkein välittömästi. Se on rakennettu 22 tasosta ja muuttujista kuten koulutuksesta, perimästä, neurologisista ongelmista sekä ympäristötekijöistä, jotka otetaan huomioon tällaisia väkivallan tekoja määriteltäessä.”

Monet asiantuntijat kuitenkin kokivat, että tämän pahuuden asteikko on vain puhdasta sensaatiota. Michael Stonen myöhemmät teokset kuitenkin osoittavat huolellisen ja läpikotaisen lähestymistavan oikeuslääketieteellisen psykologian alalla. Hän huolehti myös siitä, että selitti tarkasti mitä rikollisen perverssin mielen labyrintin onteloissa tapahtuu.

Mitä pahuus on?

Tämä on yksinkertainen kysymys. Mitä tarkoitamme pahuudella? Mitä tapahtuu, jos mies tappaa toisen miehen itsepuolustuksena? Ja mitä jos nainen suunnittelee tarkasti häntä kohtaan hyökänneen ihmisen murhan – jonkun joka oli kohdellut häntä kaltoin? Pidämmekö tällaisia tekoja ”pahuuden” heijastuksina? Onko ehkä olemassa ”rajatapauksia”?

Meillä kaikilla on varmastikin hetkiä elämässämme, joissa jotkut teot tuomitaan oikeutettuina, jotkut ymmärrettävinä mutta ei oikeutettuina ja jotkut käsittämättöminä. Meissä kaikissa on potentiaalia olla väkivaltaisia ja aggressiivisia, mutta on vivahteita, asteita, tasoja, trendejä ja dynamiikkaa, jotka tohtori Michael Stone halusi itse määrittää.

Charles Mansonin, Ted Bundyn, Jeffrey Dahmerin, John Wayne Gacyn, Dennis Raderin ja muiden korkean profiilin murhaajien rikokset ovat niin pelottavan kauheita, että useimmat ihmiset eivät epäröisi kutsua heitä ”pahoiksi”, mutta… kuuluvatko he kaikki samaan ”pahuuden” kategoriaan?

Pahuuden asteikko: tasot

Joten mikä erottaa yhden rikoksen toisesta? Missä kulkee raja ymmärrettävän ja käsittämättömän välillä? Mikä on meidän persoonallisuutemme, perimämme, kasvatuksemme ja sosiaalisen ympäristömme vaikutus? Nämä ja muut tekijät auttoivat Michael Stonea rakentamaan pahuuden asteikon seuraavan 22 tason avulla:

Teos Pahuuden asteikko

Ensimmäinen ryhmä: oikeutettu murha

Taso 1 viittaa yksinkertaiseen itsepuolustukseen. Tässä tapauksessa ei ole mitään psykopatian merkkejä ja tohtori Stone itse päättelee, että tällaisilta ihmisiltä puuttuvat pahuuden merkit.

Toinen ryhmä: mustasukkaisuudesta ja vihasta johtuva pahuus

Toiseen ryhmään tohtori Stone sisällytti kaikki he, jotka tekevät murhia mustasukkaisuudesta, jotka hakevat kostoa ja jotka toimivat rikoskumppaneina ja ottavat jopa osaa väkivaltaisiin tekoihin. Meidän pitää myös huomauttaa, että vaikka monet näistä ihmisistä osoittavatkin taipumusta narsismiin ja huomattavaa aggressiota, eivät he omaa psykopaattisia luonteenpiirteitä. Tarkastellaan niitä hieman yksityiskohtaisemmin.

Taso 2: intohimorikokset, joita tekevät epäkypsät ja itsekeskeiset ihmiset.

Taso 3: tämän pahuuden asteikon tason silmiinpistävä esimerkki on Leslie Van Houten. Tämä nainen oli osa Charles Mansonin ”perhettä”. Nainen, joka kykeni tappamaan ihan vain siksi, koska Manson käski hänen tehdä niin.

Taso 4: ihmiset, jotka tappavat itsepuolustuksena, mutta aloittivat itse aggression alunperin.

Taso 5: traumatisoituneet ihmiset (jotka ovat kärsineet useimmiten pahoinpitelystä) ja joilla ei ole mitään tunnontuskia raivon ajamaa kostoa tehdessään.

Taso 6: impulssiiviset murhaajat, joita satunnaiset hallitsemattoman raivon hyökkäykset ajavat.

Taso 7: erittäin narsistiset yksilöt, jotka tappavat mustasukkaisuudesta.

miehen pää räjähti

Kolmas ryhmä: psykopatian raja

On olemassa hyvin hämärä raja, jossa asiantuntijoiden on erittäin vaikea diagnosoida psykopaatin profiilia. Tähän kolmanteen ryhmään tohtori Stone toi yhteen kaikki väkivaltaisia tekoja tehneet ihmiset, mutta tekoja ei pystytty suoraan yhdistämään psykopaattiseen persoonallisuuteen (vaikka onkin olemassa erityisiä tai hetkellisiä ominaispiirteitä, jotka ovat lähellä sitä).

Taso 8: ihmiset, jotka osoittavat suurta tukahdutettua raivoa. He ovat ihmisiä, jotka tarvitsevat vain pienen tekosyyn tai tietyn tilanteen ”räjähtääkseen” ja toimiakseen väkivaltaisesti.

Taso 9: tällä pahuuden asteikon tasolla ovat mustasukkaiset rakastajat, jotka omaavat tiettyjä psykopaattisia luonteenpiirteitä.

Taso 10: tällä tasolla ovat klassiset ”murhaajat”, ihmiset jotka tappavat kylmäverisesti rahan takia tai kykenevät ”hankkiutumaan eroon” tiellensä tulevista ihmisistä. He ovat itsekeskeisiä, mutta heillä ei ole psykopaattista persoonallisuutta.

Taso 11: tähän tapaukseen Michael Stone sisällyttää itsekeskeiset ihmiset, joilla on määritellympiä psykopaattisia luonteenpiirteitä.

Taso 12: ihmiset, jotka tappavat tuntiessaan olevansa nurkkaan ahdistettuja.

Taso 13: tällä tasolla ovat psykoottiset tappajat, jotka tappavat pelkästä puhtaasta raivosta.

Taso 14: salaliittomaiset, häikäilemättömät ja itsekeskeiset ihmiset, jotka tappavat hyötyäkseen jollakin tavalla.

Taso 15: tähän tasoon sisältyvät psykopaatit, jotka voivat tappaa raivon vallassa kymmeniä ihmisiä kylmäverisesti. Charles Manson on yksi esimerkki tästä.

Taso 16: psykopaatit, jotka tappavat ja tekevät kieroja tekoja.

Neljäs ryhmä

Tässä viimeisessä pahuuden asteikon osiossa on epäilemättä Danten viimeinen ympyrä. Kaikista alkukantaisin ja perustavanlaatuisin pahuuden muoto. Tällä viittaamme psykopaatteihin, jotka eivät kykene tuntemaan katumusta. Murhan takana oleva tavoite on viehätys, jota he itse saavat väkivaltaisesta teosta.

Taso 17: sarjamurhaajat, joilla on fetissejä ja sadistisia seksuaalisia taipumuksia. Ted Bundy on esimerkki tästä.

Taso 18: murhaajat, jotka kiduttavat ensin ja tekevät sitten murhan.

Taso 19: psykopaatit, jotka pelottelevat ensin ja aiheuttavat kauhua uhreissaan ja toteuttavat sitten inhottavan rikoksensa.

Taso 20: psykoottiset tappajat, joiden ainoana motivaationa on kidutus.

Taso 21: psykopaatit, jotka pyrkivät vain kiduttamaan, eivät tappamaan.

Taso 22: tällä viimeisellä pahuuden asteikon tasolla ovat äärimmäiset kiduttajat ja psykopaattiset murhaajat.

Ted Bundy

Kuten olemme jo huomanneet, osoittaa tämä matka kohti pahuuden syövereitä niin monia vivahteita, että joissakin tapauksissa ei ole helppoa luokitella murhaajaa tai väkivaltaisen teon suunnittelijaa.

Monet meistä ovat enemmän tai vähemmän samaa mieltä asteikon kanssa. Toiset tunnustavat sen hyödyllisyyden pahuustason luokittelun kannalta. Mutta toiset näkevät sen taipuvan kohti sensaatiota. Pahuuden asteikon käytössä on selvää se, että ymmärrämme rikollista mieltä yhä paremmin ja meillä on paremmat apukeinot sen analysoimiseksi. Meidän täytyy siis tarjota nyt enemmän voimavaroja yhteisöllemme välttyäksemme tällaisilta teoilta, joista monet syntyvät epätasa-arvosta, puutteesta ja juurilta irrottamisesta.

Stone, Michael (2009). “The Anatomy of Evil”. Prometheus Books.

Zimbardo, Philip (2012). “The Lucifer Effect” Madrid: Paidos.