Hiljaa kärsiminen, mikä inhimillinen asia
Monet meistä siellä ruutujen takana tekevät niin. Me piiloudumme pieniin kuoriimme kärsimään yksin, hiljaa, ilman että kukaan huomaa. Esitämme rohkeaa ja teeskentelemme olevamme kunnossa, vaikka todellisuudessa käymme loputtomia kamppailuja sisällämme. Siihen asti, kunnes vihdoin murrumme emmekä voi enää jatkaa samalla tavalla.
Me olemme sosiaalisia olentoja, ja silti useimmat meistä kärsivät yksin. Jaamme mieluummin naurua ja hyviä hetkiä toisten kanssa.
Pitäydymme rutiineissa ympärillämme olevien ihmisten kanssa, sillä silloin tunnemme hallitsevamme jotakin. Aivan kuin mikään ei söisi meitä sisältä.
“Tarvitset enemmän rohkeutta kukistaaksesi kärsimyksen, kuin kukistaaksesi kuoleman.”
Sekä psykologit että psykiatrit ovat hyvin tietoisia siitä, että trauma ja hiljaisuus kävelevät lähes aina käsi kädessä. Ei ole helppoa puhua ääneen asiasta, joka vahingoittaa meitä.
Tälle on kaksi syytä: pelkäämme tulla tuomituksi ja ennen kaikkea, osoittaa haavoittuvaisuutemme. Sillä häikäilemättömässä maailmassa vahvat persoonallisuudet voittavat. Ne, jotka antavat kaikkensa, eivät valita, vaan pikemminkin ovat optimismin ja itseluottamuksen perikuvia.
On musertavaa tajuta, että nykymaailmassa kärsimys on edelleen häpeällistä. Valitettavasti maailmaamme mahtuu paljon masennuksesta kärsiviä ihmisiä, jotka ovat edelleen vailla hoitoa. Itse asiassa nuorten itsemurhien määrä on noussut huolestuttaviin lukemiin.
Ajatellaanpa asiaa hetkinen.
Miksi sinun EI pitäisi kärsiä hiljaa
Siitä ei ole kauaakaan, kun tunnettu lehti julkaisi henkilökohtaisen kirjeen naiselta, joka ei enää halunnut jatkaa elämäänsä. Nainen oli juuri tullut kolmatta kertaa äidiksi eikä hän kyennyt edes nousemaan sängystä. Niin oudolta kuin se voi tuntua, lähes 80 % kommenteista olivat puhtaasti halventavia, jopa julmuuden rajan ylittäviä.
Synnytyksen jälkeinen masennus on vielä tänäkin päivänä tabu. Jos nainen kokee synnytyksen jälkeisiä mielialanvaihteluja, hän alkaa välittömästi leimautua toisten silmissä.
Yhteiskunta odottaa hänen olevan täydellinen ja onnellinen. Niinpä valitettavan moni äiti käy kaiken tämän läpi suljettujen ovien takana, yksityisellä ja melkein julmalla tavalla. Ja kaikki tämä vain maailman kritiikin tähden.
Samaa tapahtuu myös nuorten kohdalla. Pojat ja tytöt altistuvat kiusaamiselle, kärsivät hiljaa eivätkä pyydä apua. He piiloutuvat yksinäisyyteen ja huoneisiinsa, ainoaan paikkaan jossa he tuntevat olevansa turvassa. Se ei kuitenkaan riitä.
Meidän on toimittava ennen kuin on liian myöhäistä, e nnen kuin tahtomme heikkenee entisestään ja elämämme alkaa tuntua hyödyttömältä.
6 syytä, joiden takia meidän tulisi lakata kärsimästä hiljaa
Ensimmäinen syy lopettaa hiljaa kärsiminen on yksinkertainen ja ilmeinen. Muuten kärsiminen sen kuin jatkuu. Jos et ota askelta pyytääksesi apua, kipu vain pahenee. Edessäsi on pitkä, tukahduttava, tuhoava hiljaisuus.
- Oireet muuttuvat entistäkin pitkäkestoisemmiksi. Lakkaamme olemasta ihmisiä ja muutumme kivuksi. Oireista tulee paljon monimutkaisempia.
- Negatiiviset ajatukset tehostuvat. Olemme vankeina omassa, henkilökohtaisessa vankilassamme.
- Tulee hetki, jolloin sosiaaliset kontaktit muuttuvat epämukaviksi ja alamme vältellä niitä. Halaukset, hellyys ja ystävälliset sanat menettävät merkityksensä. Alamme tarkastella kaikkea tuota epäilevästi ja tulkita sen uhkana.
- Avunpyynnön lykkääminen vaikeuttaa hoitoa.
- Pysyttelemme häpeässä. Jos emme ota ensiaskelta, jos emme salli itsellemme ammattiapua tai kommunikoi luottamuksellisen ihmisen kanssa, ruokimme ainoastaan ajatusta siitä, että trauma ja kärsimys kulkevat hiljaa käsi kädessä.
Yhteyden löytäminen parannuskeinona
Kärsimys eristää meidät, mutta yhteys kanssaihmisten ja itsemme kanssa on terapeuttista. Kun jaamme haavoittuvaisuutemme ja tuskamme oikean henkilön tai ammattilaisen kanssa, otamme samantien kaksi askelta eteenpäin.
Ensimmäinen askel on lopettaa itsemme sabotointi. Kukaan ei päätä käydä läpi synnytyksen jälkeistä masennusta. Kukaan ei valitse joutua kiusaamisen uhriksi tai traumaattisen menneisyyden tai menetetyn lapsuuden orjaksi. Ja kukaan ei ansaitse huolehtia itsestään niin huonosti, ettei hän kykene rakastamaan enää itseään.
“Kun kärsit, pakota itseäsi muistamaan yksi onnellinen hetki. Yksi pieni valon pilkahdus on synkkyyden loppu.”
Toinen asia, jonka saavutamme, on psyykkinen katarsis. Monet ihmiset tulevat psykoterapiaan raivon panssariin pukeutuneina. Todellisuudessa he yrittävät vain kätkeä haavoittuvaisuutensa.
Lopulta terapia edistää kuitenkin sovintoa ja sopivaa yhteyttä ympäristöön. Lopulta myös ympärille asetetut ketjut alkavat vähitellen hellittää.
Se epäilemättä hidas, pitkäveteinen prosessi. Mutta me kaikki ansaitsemme sen: ansaitsemme lakata kärsimästä hiljaa ja olla ihmisen kanssa, joka ymmärtää ja auttaa meitä.
Ajatellaanpa asiaa hetkinen. Tullaan pois yksinäisyydestä, jotta voimme olla taas itsemme ilman pelkoa.
Viimeisenä muttei vähäisimpänä, meidän on muistettava, että kärsimys muuttaa meitä. Se taltuttaa meidät, kunnes muutumme täysin eri ihmisiksi. Lakkaamme olemasta rehellisiä itsellemme. Ja se – se on jotakin, jota kukaan ei ansaitse.