3 asiaa, jotka unohdamme vuosien saatossa
Unohdus on mielenkiintoinen ilmiö. Se on usein anarkistinen, arvaamaton ja melkein aina tarkastelulle uskollinen, kuten olemme oppineet opiskeluvuosinamme. Se on myös uskollinen niille tunteikkaille, sisällämme oleville muistoille. Se voi olla muisto yhdestä tietystä tapahtumasta, kuten vaikkapa ensimmäinen kertamme sirkuksessa. Tai sitten se voi olla muisto useasta eri tapahtumasta, kaikista niistä iltasaduista, jotka meille on kerrottu rakkaudella ja kärsivällisyydellä.
Aika kuluu ja isovanhempamme katsovat huolestuneesti, mutta myös iloisesti, pyrkimyksiämme kasvaa heitä isommiksi. He näkevät meidät pieninä, mutta samaan aikaan jättiläisinä. Joten he etsivät itselleen kynän, voidakseen merkitä seinälle todisteen siitä, että olemme hieman pidempiä kuin mitä olimme eilen.
Matkallamme kohti taivasta me opimme, että kärsivällisyys on palkitsevampaa kuin impulssimme. Opimme, että elämä voi olla todella kaunista, mutta sillä on myös yllätyksiä joka kulman takana. Näemme, kuinka taivas muuttuu pilviseksi, ja kuinka aurinko paistaa taas. Arvostamme myös sitä, kuinka luonnossa on kyse sykleistä, ja oivallamme myös, että monet kokemistamme prosesseista toimivat myös samalla tavalla. Oivallamme, että kuninkaita ei ole olemassa, että he ovat vain vanhempia, ja että myös vanhemmat tekevät virheitä ja epäonnistuvat. Mutta harvoin löydämme mitään yhtään niin täydellistä kuin heidän tapansa rakastaa meitä.
Mutta emme me vain opi, vaan alamme myös unohtamaan tärkeitä ajatuksia. Uppoudutaan nyt hieman syvemmälle tähän unohduksen maailmaan. Katsotaan, mitä voimmekaan sieltä löytää!
Unohdamme kuinka neuvotella
Lapset ovat taitavia neuvottelemaan. Tästä voimme olla varmoja. Heille kieltäminen on neuvottelemisen pääperiaate. He ovat itsepäisiä ja sitkeitä, ja he uskovat omaan potentiaaliinsa. He tietävät, että heillä on suuri asearsenaali. Ensimmäinen on pyytää haluttua asiaa oikeaan aikaan. Oikea aika on silloin, kun heidän vanhempansa ovat iloisia ja joustavampia, tai kun he ovat väsyneempiä ja heidän vastustuskykynsä on alhaisempi. Oikea aika on myös silloin, kun heillä on jokin tärkeä ongelma ja heidän prioriteettinsa on ratkaista ongelmat mahdollisimman nopeasti.
Heidän seuraava aseensa on vaatimukset. Sanoitko minulle ei? Siinä tapauksessa näytän sinulle parhaan koiranpennun ilmeen jonka olet ikinä nähnyt. Sanot edelleen ei? Et varmastikaan katsonut minuun kunnolla. Katso minua! Asenteesi on edelleen sama? Nyt on aika tehdä sinulle siis tarjous. Jos annat minulle haluamani nyt, lupaan käyttäytyä kunnolla loppupäivän. Ei vieläkään toivottuja tuloksia? No, saatpa nähdä. Pysyn tässä, seisoen keskellä katua, kunnes käsittelemme tämän ongelman sillä vakavuudella, jonka se vaatii.
No niin, alat vihdoinkin hermostumaan. Et pidä tästä tilanteesta. Sinun olisi tiedettävä, etten myöskään pidä siitä, etten saa haluamaani. Jos yrität vetää minua ja saada minut kävelemään, aion pistää vastaan ja alan käyttämään strategioita joita sinä et käyttäisi, kuten maahan heittäytyminen. Olet jo todella hermostunut, sillä kaikki katsovat meitä. Selvä, jos uhkailet ettemme mene puistoon tänään, nousen heti ylös. Mutta kuuntele minua ensin, et antanut minulle mitä halusin, mutta lupaat että menemme tänään, eikö niin?
Aikuisina meillä on tapana menettää tämä luonnollinen suuntautuminen vaatia. Etenkin silloin, kun negatiivinen vastaus on muiden ihmisten tarjoama, eikä todellisuuden. Joskus pelko ja joskus mukavuus toimii esteenä, ja nämä esteet saavat meidät hyväksymään sen vastauksen, joka meillä jo on. Ne saavat meidät lähettämään halumme unohdusten maahan.
Unohdamme kuinka kysyä, jos emme tiedä jotain
Kun kasvamme aikuisiksi, meille muodostuu kuva itsestämme. Emme tiedä varmuudella, kuinka muut näkevät meidät, mutta voimme tajuta sen intuitiivisesti. Toisaalta on olemassa tiettyjä ominaisuuksia, joita emme haluaisi sisällyttää kuvaan, jonka näemme. Emme ole valehtelijoita tai manipuloijia. Emme ole ylimielisiä. Emmekä myöskään ole tyhmiä. Emme ainakaan ole tyhmempiä kuin muut ihmiset.
Vaikka asenteemme vaikuttaakin olevan elämämme tiedon ja sosiaalisen tuen moninkertaistava tekijä, siitä ei ole paljon aikaa kun itse tieto oli kaikkein tärkein asia. Esimerkiksi tällöin tieto oli ainoa huomioon otettava asia, kun kyseessä oli työnhaku. Ei ollut siis hyvä ajatus näyttää tyhmältä.
Mitä lapset tekevät? He kysyvät enemmän ja enemmän, ja vieläkin enemmän kysymyksiä. Sillä ei ole väliä oliko aihe arka, mielenkiintoinen tai mitätön. Lapset haluavat tietää kuinka, miksi, mistä syystä, mikä on sen alkuperä ja mitä seurauksia sillä on. Aivan niin kuin mekin teemme sydämemme pohjalla, he olettavat etteivät he tiedä paljon mitään. Mutta toisin kuin me, he eivät ymmärrä kuinka kysymykset voivat vaikuttaa heidän imagonsa selkeyteen. Lapsille tiedon viehätys on arvokkaampaa kuin ulkomuodot. Viehätys, jonka aikuiset tavallisesti unohtavat.
Unohdamme sanoa, mitä ajattelemme
Kello on yhdeksän. Olemme saapumaisillamme, ja jalkani tutisevat hieman. Millaisia he mahtavat olla? Pitävätkö he minusta? Minun olisi pitänyt pukeutua paremmin. Otan syvään henkeä. Yksi, kaksi, kolme…
Ovi avautuu, ja kihlattuni äiti avaa oven. Hän hymyilee minulle, minä hymyilen takaisin. Hän kutsuu meidät sisään, ja yritän olla kompastumatta ovimattoon. Hän kysyy minulta jotain kohteliaasti, ja muutaman kompuroinnin jälkeen eteeni on asetettu ateria, josta en pidä. En pidä siitä yhtään. Mutta kuinka voisin kieltäytyä siitä, sillä se on ”talon erikoisuus.” Ateria, jonka talon emäntä on valmistanut niin huolellisesti. Suljen silmäni ja syön sen.
Sama tilanne toistuu seuraavalla vierailulla. Tällä kertaa saan suuremman annoksen. Ja aivan kuin tämäkin tilanne, elämässä on monia samanlaisia tilanteita, joissa teemme kaikkemme, ettemme vaikuttaisi epäkohteliailta. Vain siksi, että pelkäämme loukkaavamme muita.
Lapsi ei tavallisesti pysty sietämään tilannetta josta hän ei pidä. Hän ei siirrä ajatuksiaan unohduksien maailmaan, hän ei unohda mielipiteitään. Mutta aikuisilla on enemmän itsehillintää, ja tästä kiitos kuuluu mahdollisesti otsalohkon kehittymiselle ja tiettyjen sosiaalisten normien assimilaatiolle. Tämä tarkoittaa, että olemme varovaisia, ettemme loukkaa ketään.
Unohdamme etsiä uusia kokemuksia
Jos lapsuudelle on mikään luonteenomaista, niin se on löytöretket. Ensimmäinen kerta kun heitämme esineen lattialle ja tarkkailemme mitä tapahtuu seuraavaksi. Ensimmäinen kerta kun kävelemme yksin ulkona, tai ensimmäinen kerta kun olemme kaverimme luona yötä ilman vanhempiamme.
Nämä ensimmäiset kerrat eivät tuo vain kokemisen jännitystä, mutta ne lisäävät myös mielikuvitusta fantasioimalla niistä ennen kuin ne tapahtuvat. Näemme harvoin lasten jättävän välistä tilaisuutta kokeilla jotain uutta vain siksi, että he ovat väsyneitä. Lasten mielenkiinto on paljon voimakkaampi kuin siinä mukavuudessa pysyminen, minkä he jo tuntevat. Lisäksi on totta, että lapset pelkäävät muutosta, mutta on myös totta, että he kokevat muutoksen intohimoisesti. Vain harvoin he asettavat itsensä todelliseen vaaraan.
Arvokas unohdusten maa, jossa unohdamme arvomme
Tässä mielessä unohdamme myös, että tänään on parempi kuin huominen, kun on kyse hyvistä asioista. Tämä on ajatus, jonka muistamme tavallisesti yhtäkkiä silloin, kun tietoisuus elämän lopullisuudesta lyö meitä vasten kasvoja. Voimme nähdä tätä ihmisissä, jotka ovat käyneet lähellä kuolemaa. Heistä tulee tässä mielessä todella lapsellisia. He palauttavat tämän kiirellisyyden velvollisuuksia, mutta myös unelmia kohtaan.
Lisäksi voimme sanoa, että lapset ovat hyviä puhumaan avoimesti siitä, mitä he arvostavat muissa. He eivät murehdi jos he eivät kykene tekemään jotain. Eivätkä he pelkää julistaa, että joku tekee jotain paremmin kuin he. Tottakai on ennakoitava heidän kasvunsa ja sanottava, että he tulevat parantamaan suoritustaan tulevaisuudessa.
Lopuksi voisimme sanoa, että useimmilla lapsilla on ehtymätön usko heidän omaa potentiaaliaan kohtaan. Heillä ei ole mitään syytä lakata ajattelemasta, että heistä voi tulla mitä he ihailevat. Heillä ei ole mitään syytä luopua siitä, mitä he haluavat.